Hekaten patarumpuvetoinen kansanmusiikkitunnelma on yhä vahvasti läsnä, mutta minimaalisten melodioiden ja apokalyptisen paukutuksen rinnalle on luotu mahtipontisia ja hyväntuulisia sävellyksiä, joita jälleen kerran kuorrutetaan saksalaisen aksentin voitelemilla vokaaleilla. Erityisesti naislaulu on kaunista ja sopii kappaleisiin hienosti.

Synkissä ja rituaalinomaisissa folkbiiseissä Hekate näyttää kyntensä. Vihaisena jyskyttävien rumpujen, ujeltavien pillien ja eteerisen laulun siimeksessä keskiaikainen roviotunnelma on mitä mainioin. Syntetisaattoreiden kanssa leikkiessään taas yhtye on kuin Laibachin ja Enyan risteytys ja onnistuu hetkittäin naulitsemaan kuulijan penkkiinsä. Yrittäessään syleillä maailmoja nivomalla köyhästi yhteen etnoambientia ja orientaalisia sävelasteikoita orkesteri sen sijaan menee pahasti harhaan, ja tuloksena on lautasellinen äärimmäisen puistattavaa new age -rähmää.