Ramones – Ramones

Rockmaailmaa järkytettiin pahemman kerran huhtikuussa 1976, kun newyorkilaisbändi Ramonesin ensimmäinen levy julkaistiin. Eaglesien ja monien muiden tuon ajan myyntitykkien suosimat folk- sekä countryvaikutteet oli unohdettu tyystin: Ramones soitti kovaa ja ennen kaikkea nopeasti. Kuten rumpali Tommy tiivisti asian: “Poista turhat asiat ja keskity olennaiseen”. Radio City Music Hallissa äänitetty ‘Ramones’ määritteli punkmusiikin suunnan pitkälle tulevaisuuteen.

Levy oli vallankumouksellinen Yhdysvalloissa, jossa oli kyllästytty 60-luvun länsirannikon psykedeliaan ja hippiliikeeseen. Folk- ja countryvaikutteet eivät taas purreet itärannikon turhautuneeseen kaupunkinuorisoon, joka ei toisaalta tiennyt mitä haki. Ramones toi markkinoille aitoa citytunnetta debyyttialbumillaan, johon saatiin mahtumaan 14 kappaletta alle puoleen tuntiin. Kappaleista tehtiin juuri niin pitkiä kuin niiden pitikin olla – kaikki turhat elementit hylättiin. Johnny ja Dee Dee soittivat kitaraa ja bassoa ilman hienouksia ja laulusolisti Joey ei edes yrittänyt laulaa oikeaoppisesti. Johnny jopa väitti lopettaneensa kaiken muun musiikin kuuntelun, ettei hänen soittamiseensa eksyisi vahingossakaan bluesin vaikutteita! Toisaalta Ramonesia kuunnellessa huomaa miten paljon esimerkiksi Jimi Hendrix ja Rolling Stonesin olivat vaikuttaneet poikien musiikkiin.

Avausraita Blitzkrieg bop iski heti kuulijoihin. “Hey ho, let’s go” -huudosta tuli Ramonesin fanien tunnuslause hetkessä. Levy oli raju, kapinallinen tuotos 70- luvun puolivälissä, mutta siitä puuttui kuitenkin yhteiskunnallinen vakavuus. Ramones käsitteli arkoja aiheita huumorilla ja onnistui saamaan ihmiset puolelleen, vaikka bändi kehoittikin kakkosraidallaan lyömään Queensin hienohelmaperheiden “kakaroita baseballmailalla päähän”. 53rd and 3rd taas kertoi Dee Deen kokemuksista Manhattanin huume- ja prostituutioympyröissä, mutta se oli hänelle katharsiksen luova kappale. Sanoitukset olivat poikkeuksetta arkisia asioita käsitteleviä, ja hauskoja. Ei ole mikään ihme, että nuoriso tungeksi Ramonesin keikoille pitämään hauskaa niin Yhdysvalloissa kuin Englannissakin, jossa bändi sai vaikutteita Iggy Popilta ja Johnny Rottenilta.

Bändin mielestä oli hauskaa laulaa liimanhaistelusta eikä mistään tylsistä rakkaustarinoista. Kappaleet löivät leimansa bändille, ja Ramonesin jäsenet eivät pahastuneet asiasta lainkaan. Suosion seurauksena yhtye levytti puolentoista vuoden sisällä kaksi levyä lisää Warner Brosille. Linja säilyi, ja laulut kertoivat jatkossakin tabuista – lobotomiasta, psykoterapiasta, Ku Klux Klaanista ja rokkitähtien addiktioista. Tärkein on kuitenkin se, että Ramones toi punkmusiikin kellareista ja pieniltä klubeilta isojen levy-yhtiöiden tietoisuuteen. Uskollisimmat fanit surevat nyt Joeyn ja Dee Deen hiljattaisia poismenoja kuuntelemalla Ramonesin levyjä ja hymyilevät poikien älykkäälle huumorille. ‘Ramones’ oli tienraivaaja, jota ilman punkin leviäminen Yhdysvalloissa oli venynyt paljon pidemmälle popin kustannuksella.

Klassikko

Arvostelu julkaistu : 2002-08-07
Arvostelija : Mikko Hyvärinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.