Levyarvostelut
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis.
Public Enemy - Fear Of A Black Planet
Nykyisen r&b:n ja hiphopgenren tehdessä suurimmasta osasta kuluttajia täysiä idiootteja unohdamme herkästi, että menneisyydestä löytyy yllättävän hyviä rap-levyjäkin. Niistä tosin nousee arvostelijan listalla ylivoimaiseen voittoon "Kansakunnan vihollinen numero 1", Public Enemy vuoden 1990 albumillaan, joka laukaisi Yhdysvalloissa yhden musiikkityylin lopullisen nousun. Vaikka gangsta rap kirjoittajaa suuresti ärsyttääkin jatkuvan, turhanpäiväisen kiroilun ja uhoamisen vuoksi, PE on osoittanut Rage Against the Machinen lisäksi, että voimasanoja voidaan ja kannattaa käyttää musiikissa, jos sen hallitsee.
Parilla edellisellä albumillaan PE oli jo osoittanut, että kaverit osaavat tehdä musiikkia kaikesta sämpläyspuuhastelusta ja "varastamisesta" huolimatta. Chuck D ja Terminator X eivät ole mitään suuria vokalisteja, mutta äänenpainotuksen he ovat hallinneet sanomansa tulkinnassa. Flavor Flav on taas mitä mainioin musiikkimaailman side-kick, tuoden mukaan yleensä vuoropuhelua, joka - harvinaista kyllä - vie kappaleita eteenpäin. Fear of a Black Planetin suuruus on kuitenkin siinä, että levyllä on oikeasti volyymia ja kantaaottavaa uhoa. Brothers Gonna Work It Out ja Welcome to the Terrordome ovat varmaan parhaat esimerkit, vaikka ne eivät olekaan albumin tunnetuimmat kappaleet. Jälkimmäisessä on jopa jonkin verran industriaalihenkeä, mitä ei voi verrata muiden rapmiesten tuotantoon. Kappaleiden tempokin on välillä niin kova, että heikommat eivät pysy taatusti perässä nykyäänkään Burn Hollywood Burnissa ja parissa muussa kappaleessa.
Äänenpainotuksien vaihtelun lisäksi myös instrumenttien sekamelska toimii uskomattoman hyvin. Tuskin kukaan on pystynyt yhtä uskomattomaan polyfoniaan, jossa mitä erilaisimmat instrumenttiäänet soivat päällekkäin. Siihen kun lisää erilaiset välihuudot ja "come on, you can get it" -kuiskaukset, voisi luulla että sontaahan tuosta syntyy. Vuodet olivat kuitenkin opettaneet musiikinteossa, jota PE oli työstänyt jo 80-luvun alusta alkaen. Vaikutteita imettiin muilta tuon ajan muusikoilta jatkuvalla syötöllä. Ainakin NWA (Niggers With Attitude) vaikutti bändiin, sillä muut bändit kuten Run-DMC eivät pyrkineet samaan tapaan järkyttämään konservatiivisempia kuulijoita. Public Enemy ei pelännyt kiroilla tai kritisoida ketä tahansa, eikä sen tämän vuoksi tarvinnut pohtia myöskään esteetikkojen kritiikkiä.
Fear of a Black Planet kummittelee vieläkin rap-musiikin eräänlaisena kummajaisena, mutta eipä sen jälkeen ole parempaa rap-levyä tehtykään. Levyn eräänlaisena yhteiskunnallisena ansiona voidaan pitää sitä, että se rohkaisi muitakin kuin mustia ottamaan rohkeammin kantaa musiikillaan. Vaikutukset ovat tuntuneet vahvimmin USA:n länsirannikolla, jossa 90-luvun alussa alettiin tuottamaan nykyään hyvinkin tuttua yhteiskuntakriittistä materiaalia. De la Rocha on varmaan tunnetuin näistä henkilöistä, jotka tajusivat että huutaminen on aina ollut osa amerikkalaista musiikkia, alkaen orjien peltolauluista eli hollereista. Bring the noise!
Klassikko
Pisteet: 0/5
Julkaistu: 2002-09-30
Toimittaja: Mikko Hyvärinen
