Jos nykyistä Backyard Babiesia vertaa vaikka kitaristi Dregenin ex-bändiin The Hellacoptersiin, ovat bändit ajautuneet jollain skaalalla hyvin kauaksi toisistaan, The Hellacoptersin eduksi. Backyard Babiesin soundi on kireä ja äärimmilleen hiottu, vrt. jenkkibändit, kuten vaikkapa Blink182. Babiesin sointi on kyllä tasokas, mutta muovinen. Siinä missä The Hellacopters hakee nykyään vaikutteensa 60- ja 70-lukujen kitararockista, Babies turvaa moderniin, amerikkalaisille teini-ikäisille soittavien bändien estetiikkaan.

Stockholm Syndromen biisit ovat simppeleitä rallatuksia, joissa on autolla kaahaamisen meininkiä. Bändi revittää soittimiaan kuin viimeistä päivää onnistuen svengaamaan ajoittain erinomaisesti. Laulaja Nicke Borg on bändin heikoin lenkki. Hyvä laulaja saisi bändin sinne, minne se haluaa - maailman suurille stadioneille. Borgin esitys on pliisua ja kaavoihin kangistunutta hoilaamista ilman tulkintaa. Melenkiintoista laulantaa kuullaan ainoastaan Friends-biisistä, jossa on vierailijoita aina Mike Monroesta The Cardigansin Nina Perssoniin!

Levyllä on muutamia ihan hauskoja rallatuskoukkuja, jotka tarttuvat aivojen siihen osaan, joka soittaa repeatilla tiettyä biisiä aina kyllästymiseen asti. Paras kaahaus on Earn the Crown -niminen aurinkoinen hoilotus. En voi olla mainitsematta suoraa riffikopiota. Kovasti rokkaavassa Pigs for Swine –biisin A-osassa on nimittäin joko suora laina tai varkaus Danko Jonesin Lovercall-biisin kertosäkeen tienoilla revitettyyn riffiin. Herra Danko Joneshan esiintyy myös tuolla Friends-biisillä, joten antaa poikien sopia asia keskenään.

Stockholm Syndromesta puuttuu jotain olennaista tai sitten siitä on yritetty jotain muuta kuin mitä se haluaisi olla. Biisit rokkaavat ihan mukavasti ja kaikki on kunnossa, mutta omaperäisyys ja valttikortit puuttuvat. Vähän tusinakamaa.