Yhtyeen mukaan nimetty kolmoslevy ei päästä kuulijaa helpolla. The Mars Voltasta muistuttava progekaahaus on saanut rinnalleen hillitympiä sävyjä King Crimsonin tapaan. Suuresta suunnanmuutoksesta ei ole syytä puhua, sen sijaan laadunvalvonnassa standarditaso on tiukentunut. Tämä takaa sen, että rimanalitukset ovat jääneet studion kovalevylle. Ikävä kyllä sama pätee myös huippuhetkiin.

Keskelle albumia sijoitettu kolmetoistaminuuttinen möhkäle kielii lujasta itseluottamuksesta, liiallisestakin. Mammuttimainen Pimeys on ystävä tiivistää yhteen Tuvalun turhauttavat piirteet: etäännyttävän kikkailun sekä tekstien ja tulkinnan ajoittaisen epäsuhdan. Toisaalta kappaleen ambientisti vellova väliosa tarjoaa tarvittavaa lepoaikaa jatkuvasti sinkoilevien ärsykkeiden lomassa.

Tuvalu on kehittynyt sitten viime kuuleman, mutta perusongelma pysyy yhä läsnä. Selvästä potentiaalista huolimatta yhtyeen musiikki ei tempaise kunnolla mukaansa. Vaikka Tuvalu hyödyntää efektejä entistä hallitummin, karkaa yhtyeen fokus välillä epäolennaisiin asioihin. Ainekset todelliseen karuselliajeluun ovat käden ulottuvilla, ainakaan uskallusta ei tältä ryhmältä puutu.