Melankolia – siinä sana, jolla pohjoista kansaamme voinee määritellä usein kaikista osuvimmin. Melankoliasta voimansa uuttaa myös pari vuotta sitten perustettu Fatal Frame, jonka kolmen biisin mittainen Winterstate 66 -demo esittelee yllättävän valmiin kuuloisen death/doom-orkesterin. Meno on kulloisenkin kappaleen osasta riippuen usein joko raskasta ja hidasta, tai sitten tummaa ja tulista. Sävyt kääntyvät luonnollisesti sinne tummempaan laitaan, ja lyriikoiden viiltävä suru on totta tosiaan saanut vaikutteita herrojen Martikainen & Renkse suunnalta, kuten saatteessa muistetaan mainita.
Bändin soundi on poikkeuksellisen kehittynyt etenkin kun ottaa huomioon, että tämä on vasta nuoren ryhmän toinen tekele. Vahvimmillaan Fatal Frame on biisien seesteisemmissä kohdissa, sekä ajatuksella veistettyjen kitaramelodioiden parissa. Tekemisistä nouseekin parhaimmillaan mieleen jopa itsensä My Dying ja Opeth, eli paikoin ollaan jo ytimessä saakka. Erityisesti biisikolmikon keskimmäinen järkäle, Doom the World, kasvaa genrensä parhaat osat persoonallisella tavalla omaksuneeksi pienoisteokseksi. Mikäli kurssi jatkuu tästä eteenkin päin samansuuntaisena, saattaa Fatal Framella olla edessään loistava tulevaisuus doom/deathin mustanpuhuvassa maailmassa.
Arvosana
Kävijäpikatuomiot
Arvostelija: Mika Roth Arvosteltu: 14.09.2009 Levy julkaistu: 2009
Tämä viikko | Blogi
Melankolia – siinä sana, jolla pohjoista kansaamme voinee määritellä usein kaikista osuvimmin. Melankoliasta voimansa uuttaa myös pari vuotta sitten perustettu Fatal Frame, jonka kolmen biisin mittainen Winterstate 66 -demo esittelee yllättävän valmiin kuuloisen death/doom-orkesterin. Meno on kulloisenkin kappaleen osasta riippuen usein joko raskasta ja hidasta, tai sitten tummaa ja tulista. Sävyt kääntyvät luonnollisesti sinne tummempaan laitaan, ja lyriikoiden viiltävä suru on totta tosiaan saanut vaikutteita herrojen Martikainen & Renkse suunnalta, kuten saatteessa muistetaan mainita.
