Kulmikkuutta ja napakkaa särmää sisältänyt marginaalinen vaihtoehtomusiikki-ilme on kuitenkin kahdella uusimmalla levyllä pehmentynyt popsävyisemmäksi, joskin sävellyksissä edelleen annetaan tilaa progressiivisuudelle ja sovituksissa ilmavammalle kappaleenkuljetukselle. Tuotantokin on lähempänä keskiviivatietä mutta koska instrumentaatiosta löytyy niinkin eksoottisia soittimia kuin oboe, oud-luuttu, çümbüs, baglama ja sähköbusuki, ei levyn äänimaailmaa tylsäksikään voi haukkua. Hivenen ongelmallisempi on Daniela Fogelholmin laulu, joka iskelmällisimmillään hyppää lopputulosta latistaen ulos kontekstistaan. Muuten pitää kehua vokalistin taitavaa ja monipuoleista äänenkäyttöä, jonka ääripäät löytyvät toisaalta alakuloisen hauraasta Konsertti aaveille -herkistelystä ja toisaalta räväkämmästä Huominen on tulevaisuudessa parempi -revittelystä.

Kulo on muutenkin parhaimmillaan alkupuoliskollaan. Etenkin päähänliimautuvan tarttuvuuden ja oivaltavan sävellyksellisen kehittelyn yhteen naittavat Huoli ja ikävä ja Pallosalama. vakuuttavat, mutta kahdeksannen Tür-raidan jälkeen taso hiipuu yhä tasapaksummaksi tunnelmoinniksi. Tästä johtuen albumi tuntuu varsin pitkältä, ja karsimisen varaa olisi varmasti ollutkin. Kokonaisuutena levy on kuitenkin mainio kompromissi soitannollista eksotiikkaa ja kotoisempaa lauluntekotyyliä. Levy sopii esimerkiksi niille jotka syystä tai toisesta vierastavat ns. aitoa kansanmusiikkia, mutta jotka kuitenkin ovat kiinnostuneita hieman erikoisemmilla soittimilla ja meiningillä tehdystä musiikista.