Heti ensimmäisestä, Release Me –nimisestä veisusta asti kortit ovat selkeästi pelissä. Juureva, riffirikas kitarointi, Winon vahva mutta valittava ääni ja vahvasti vanhaan doomiin, joskin rokkaavalla asenteella toteutettuun sellaiseen, kumartava musiikillinen ulosanti ovat kaikki läsnä. Rokkaavuus tulee hyvin ilmi kappaleiden pituudesta, sillä mukaan on mahtunut muutamia kahden, kolmen minuutin väliin jääviäkin siivuja. Tämä jaksottaa levyä hyvin ja kokonaiskesto jää hyvin kerralla pureskeltavan palan mittaiseksi.

Riffeissä mennään kahta kaistaa. Toisaalla paahdetaan hyvinkin suoraviivaisen rokkitulkinnan parissa, mutta mukaan on otettu tasapainottamaan hiukan kiperämpiäkin melodiakulkuja ja esimerkiksi Smilin’ Road –kappaleessa kuullaan sangen progehtavia juoksutuksia. Taustaryhmästä rumpali nousee varsinkin kyseisessä teoksessa esiin hauskan, monimuotoisen työskentelynsä ansiosta. Itse kipale kuitenkin kompastuu hiukan omaan nokkeluuteensa, mutta osoittaa, että herra Weinrichin pussissa on muutakin kuin perinteistä kaulanhinkkausta. Hitaamman tunnelman ystäville tarjoillaan Eyes of the Fleshissä, jossa päästäänkin jo tuttuun tuomion syleilyyn.

Punctuated Equilibrium on Winon ystäville varmasti varma pala, sen verran tutusti kitara edelleen laulaa, ääni kantaa ja tunnelma soljuu eteenpäin. Tietty tasapaksuus, tai kehtaisiko jopa sanoa tylsyys levyä kuitenkin vaivaa. Mikäli herran äänessä on yhtään kuuntelijaa häiritseviä piirteitä, ei kappalemateriaali aina jaksa pitää kokonaisuutta pinnalla. Kolikon toinen puoli on tosin mahdollisesti se, että levy kestää kuuntelua kauemmin ja pitää sisällään pieniä koukkuja, jotka avautuvat kunnolla vasta pitkässä juoksussa.