Arvosana taitaa kuitenkin jäädä neljän tähden puolelle. Ei siksi, että Aftermath olisi jotenkin epätäydellinen, minusta vain nerokas A Day in the Life oli parempi. Mielipuolisuudessaan sen soisi saavan jatkoa, vaikka ymmärrän kyllä mitä Aftermathillakin on ajettu takaa. Lynch Mob toimii teoksen avaavana biisinä. Tässä kerrotaan vahvaa tarinaa, johon kaikki biisit nivoutuvat sulavasti. Ville Muonan kitara kuulostaa erittäin hyvältä, vaikka mies itse panostaan vähätteleekin. I Believe jatkaa hieman progressiivisemmalla linjalla, ja on ehdottomasti Aftermathin mielenkiintoisin kappale. Varsinaisen teeman päättävä Despair, Hate, Envy, Venom taas on selvästi rankin biisi koko kolmikosta, ja ehkä lähimpänä perinteistä Eradicationia. Viimeisenä mukaan on liitetty Sick-niminen kappale, joka eroaa varsinaisesta A Day in the Life-Aftermath -jatkumosta melkoisesti. Bonusraitahan se taitaa olla, eikä kokonaisuuteen tämän vuoksi oikein tahdo taipuakaan.

Huhut kertovat, että Eradication on tekemässä jälleen uutta materiaalia. Bändi tuntuu elävän jonkinlaista hypertuotteliasta kautta, ja on ilahduttavaa että taso on siitä huolimatta näinkin kova. Minusta maailmalle mahtuisi komeasti lisää bändejä joilla on näkemystä ja omaperäistä otetta – nyt huomio siellä valtamedian piirissä! Suomessa osataan vielä!