Aiempaa Vanity Ink -tuotantoa kuulemattomana en voi sanoa mihin suuntaan bändin soitto on kasvanut, mutta sen tiedän, ettei suunta ole ainakaan väärä. Bändin kakkoslevy on valttikortti, joka kestää kuuntelua ja pitää sisuksissaan paljon korkealentoisia ja tarttumapinnaltaan isoja biisejä. Ei ole vaikea kuvitella tämän tyyliselle melodiatajuiselle katurockille isompiakaan kuvioita etenkään konserttirintamalla. Asian on huomannut muutkin, bändi onkin kiertänyt ahkerasti kotimaan lavojen lisäksi Euroopassa.

Vanity Inkin erityinen voimavara on yksinkertaisesti Annabellan kantava laulu, jonka rinnalla moni naislaulaja kalpenee. Annabella ei ujostele ammentaa ääneensä tiettyä itsevarmuutta, jonka kautta hän peilaa samalla uskoa bändin materiaaliin. Levy sinänsä on pullollaan hyviä kappaleita, joista mainittakoon esimerkiksi erittäin rokkaava Let´s Go Down, levyn avaava ärhäkkä ja etäisesti muun muassa Holen tylyyden mieleen tuova Smell the Party ja mielikuvituksettomasti nimetty nopea Rolling Stones, joka on samalla rautaisen ponnekas ja hittihakuinen mutta myös ehkä hieman ennalta arvattava. Vaikka More Senseless Random Behaviour onkin mallikelpoinen, se ei kokonaisuutena aivan täysin vakuuta. Levyn loppupäähän sijoittuu useampi niin sanottu täytekappale. Mutta näillä eväillä Vanity Ink päässee jo pitkälle.