Jo mahtipontinen sinfoniaintro nostaa odotukset korkealla, eikä ensimmäisenä ilmoille räjähtävä Euphoric Dream todellakaan tuota pettymystä. Päinvastoin: tälle nopeana laukkaavalle melodiailotulitukselle lienee kateellinen itse Luca Turillikin. Tiukkaa menoa jatkaa avausta tummaeleisempi Greed & Vanity, jossa Kuorosodassa ja Idolsissakin taitojaan esitellyt Antti Railio pääsee keuhkoamaan vieläkin korkeammalta. Like Warriors edustaa puolestaan Celestyn laukkavampaa puolta ja jää takuuvarmasti mieleen komean sinfonisine taustoineen.

Hieman vaisumpi Autumn Leaves on ikään kuin välipala ennen leffamaisia äänimaailmoja tarjoavaa Feared by Dawn -menopalaa. Sen perään saadaan nauttia Manowar-tribuutiksikin sopivasta Lord (of This Kingdomista), josta ei puutu uhoa eikä jyräävyyttä. New Sin palauttaa menon tuplabasarilinjalle ja sisältää myös levyn parhaat orkesteri- ja kuoropohjat. Dark Emotions kuuluu taas välipalaosastoon vahvoine Sonata-mielleyhtymineen, eikä levyn ykkössarjaan lukeudu myöskään videobiisi Fading Away. Onneksi loppuun on säästetty vielä todellinen helmi, 14-minuuttinen Legacy of Hate pt. 3 -eepos, joka on taas pullollaan rhapsodymaista mahtipontisuutta.

On hienoa havaita, että 2000-luvullakin joku kehtaa ja viitsii toteuttaa viimeisen päälle hiottua voimametallia, vaikka eihän tämä ole edes oikeaa metallia, kuten puritaarihevarit usein väittävät. Onneksi Celestyn kaltaiset valonpilkahdukset jaksavat valaa uskoa siihen, ettei tästä 90-luvulla kukoistustaan eläneestä genrestä niin vaan päästä eroon. Eikä siihen ole syytäkään, sillä ilman melodista ja korkealta laulettua metallia hevifestaritkin olisivat ankeita tapahtumia, joissa törmäisi vielä nykyistäkin enemmän pelkkiin ylimielisiin gootteihin ja kännisiin death/thrash-urpoihin.