Kotiteollisuus – Ukonhauta

Kotiteollisuus uhoaa kymmenennen pitkäsoittonsa saatekirjeessä, että bändi ei muutu; ottakaa tai jättäkää. On ironista, että nimenomaan muutos on sen muutamia vuosia jatkuneen taantumakauden pääasiallinen syy. Bändin nykyisen tyylin lakipiste koettiin seitsemän vuoden takaisella Kuolleen kukan nimellä: melodiset, tarttuvat kertosäkeet yhdistyivät luontevasti yhtyeen aiemmasta materiaalista suodatettuun raskaampaan rynkytykseen, ja onnistuneet sävellykset nostivat vaivatta pitkäsoiton suomenkielisen rockmusiikin aatelistoon. Kuolleen kukan nimeä seuranneet levytykset ovat pitkälti toistaneet sen tyyliä ja kaavaa, mutta valitettavasti mikään levyistä ei paria 7-albumin kappaletta lukuun ottamatta ole päässyt edeltäjänsä tasolle. Täsmälleen sama pätee Ukonhautaan.

Muutokseksi bändin nykyisessä tyylissä on laskettava sävellysten ja sanoitusten tason notkahtelu. Kertosäkeet eivät juuri kosketa tai jää mieleen, eikä esimerkiksi nimibiisin äijämäinen rynkytys tunnu kovin tarkoituksenmukaiselta. Melodiset kertosäkeet ovat järjestään itsetarkoituksellisen duurivoittoisia, mikä syö niiden vakuuttavuutta. Onnistuneitakin hetkiä levyllä toki on: Loveen langennut ja Laulu on kuollut tarjoilevat ihan mukiinmeneviä koukkuja, ja bändin julistuksen vastaisesti levyllä on myös hieman uudenlaisia sävyjä: Taivas tippuu alkaa bändille poikkeuksellisen rauhallisesti ja kasvaa tyylikkäästi levyn parhaaksi melodisen puolen edustajaksi, kun taas Aate esittelee Hynysen laulutyylistä pirteän, nopeatempoisen puolen. Taivaankaunis puolestaan on kuin vaisumpi versio 7-levyn Murheen mailla -kappaleesta: säkeistössä märehditään maailman kamaluutta ja kertosäkeessä hekumoidaan vastapainoksi iloisemmilla ajatuksilla.

On ymmärrettävää, että perkele-tematiikan ympärille kasattujen kappaleiden laulamiseen voi kyllästyä, mutta valitettavasti plussakorttien ja tv-liitteiden kaltaisen inhorealistisen termistön käyttäminen istuu yhtyeen muutoin apokalyptiseen äänimaailmaan huomattavasti heikommin. Mahtisanat-singlen “tila-auto olkoon onnesi antaja” lienee kömpelöimpiä yksittäisiä rivejä yhtyeen sanoitushistoriassa. Lyriikan luontevuus on toki jollain tasolla kehittynyt, mutta yleisluontoisten tunnelmakuvausten lomaan sijoitetut vuokrakaksiot särähtävät pahasti korvaan.

Samassa musiikkityylissä pitäytymisessä ei ole mitään väärää – Running Wildin kaltaiset yhtyeet ovat kursailematta julkaisseet liki identtisiä pitkäsoittoja vuosikausia, mikä ei ole tippaakaan vähentänyt niiden kulttisuosiota ja arvostusta. Olisi kuitenkin suotavaa, etteivät uudemmat pitkäsoitot jäisi laadullisesti edeltäjiensä varjoon. Niin Ukonhaudalla kuitenkin käy: sävellykset ovat pääosin haljumpia versioita bändin vanhoista tekemisistä. Kiukkua ja tyyliä kolmikossa toki edelleen on, mutta ne eivät tällä hetkellä purkaudu ulos erityisen nautittaviksi levykokonaisuuksiksi.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2009-02-16
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.