Mangoon musiikki perustuu tajuntaa runnoviin riffeihin, voimakkaisiin rumpuihin, edesmenneitä vuosikymmeniä muisteleviin koskettimiin ja Picklesin karheaan lauluun, joka muistuttaa hieman Soundgardenin aikaista Chris Cornellia. Lopputuloksena kappaleet pistäisivät kuuntelijan ääritapauksessa jopa tanssimaan, jos moshaus ihastuttavan matalien riffien tahtiin ei veisi etusijaa. Kun kappaleet muodostuvat pääosin mutkattomista perusosasista, on niiden oltava keskivertoa parempaa tavaraa nostaakseen yhtyeen massasta. Neolithic osoittaa Mangoon leijailevan keskinkertaisuuden ulottumattomissa.

Neolithicilla ei ole yhtään ylimääräistä kappaletta. Kovempia ralleja tasapainottavat hiljaisemmat kappaleet, kuten esimerkiksi mainio Planet. Levy ei kuitenkaan koskaan taivu liialliseen fiilistelyyn vaan etuosassa on stonerrockille ominainen voimakas poljento. Kappale kuin kappale on samaa rautaista tasoa ja levystä kuuleekin sen olevan huolellisesti haudutettu soppa. Mangoo kuulostaa Neolithicillä valmiilta yhtyeeltä, jolla on todellista intoa musiikintekoon.

Tuotantopuoli ei aivan vastaa musiikillisen puolen antia. Dynamiikkaa ja iskua olisi saanut olla ripauksen lisää, sillä soittimet kuulostavat hieman tylsähköiltä. Tätä ja paria kliseistä efektiä lukuun ottamatta tuotantopuolikin on kohdallaan, sillä jokaiselle instrumentille on varattu riittävästi omaa alaa.

Neolithic ilahduttaa ja virkistää. Levystä paistaa läpi tekemisen ilo ja rakkaus musiikkiin. Levy on valmis kokonaisuus, jonka toivoisi nostavan Mangoon tämän vuoden hitiksi.