Kvelertak tuli ja murhasi Tampereella

Kvelertak, Spiders
Klubi, Tampere 31.1.2014

Täytyisi olla Runeberg tai Henry Millerin kaltainen sanaseppo pystyäkseen kuvaamaan Kvelertakin live-esiintymistä tyhjentävästi. Se täytyy kokea paikan päällä, jotta voi imeä itseensä kaiken sen yhtyeestä irtoavan hienkatkun ja energian.

Mutta hypätkäämme hetkeksi hieman ajassa taaksepäin. Ennen pääbändiä Klubin lavalle asteli ruotsalainen Spiders. Vuosikymmenen alussa perustettu ryhmä osoittautui positiiviseksi yllätykseksi ja mainioksi lämppärivalinnaksi.

Vähemmän omaperäisesti nimetty yhtye luottaa musiikissaan perusasioihin: rytmiryhmä pitää kompin kasassa, ja solisti Ann-Sofie Hoyles ottaa lavan haltuun vaivatta. Rouhea soundimaailma tukee tanakkaa ja konstailematonta soittoa.

Perinteitä kunnioittava hard rock ei kuulosta yhtyeen käsittelyssä vain nostalgiselta – se on ajatonta, ronskia ja rullaavaa. Yhtyeessä on vimmaa ja ytyä, mikä voi kantaa vielä pitkälle.

Näin Kvelertakin ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten Ilosaarirockissa. Ummikkona koettu keikka veti sanattomaksi. Levyltä kuunneltuna yhtye ei ole koskaan innostanut aivan samalla tavalla.

Komea vahvistinkasa vei oman tilansa ja teki Klubin lavan hieman pieneksi kuusihenkiselle ryhmälle. Se oli käydä ahtaaksi etenkin laulaja Erlend Hjelvikille, joka ravasi ympäri lavaa ja hyppäsi muutamaan otteseen yleisön käsien kannateltavaksi.

Kvelertakia ei voi lokeroida yhteen genreen. Se on tyylien pikimusta sulatusuuni, Beach Boys helvetistä. Yhtyeen soitto niin vaivatonta ja pirullisen groovaavaa, että se suorastaan riisuu kuulijan aseista. Ei auta kuin nostaa kädet ilmaan ja antaa sulosävelten ja riitasointujen viedä mukanaan.

Reilun tunnin ja vartin kestänyt tiukka rypistys alkoi Åpenbaringin kitarakuviolla, jonka jälkeen mukaan yhtyivät basso, rummut ja Hjelvik äänijänteineen, ja loppu oli yhtä murhaa.

Kappaleet seurasivat toisiaan, eikä välissä turistu turhia. Yhtye antoi musiikin ja lavaolemuksensa puhua puolestaan. Setin päätteeksi olo oli hengästynyt. Kvelertak jätti lavalle kaiken itsestään, ellei jopa enemmän.

Salissa oli helppo aistia molemmpuolisen kunnioituksen: täysillä mukana ollut yleisö loi omalta osaltaan puitteet, joissa ei voinut muuta kuin onnistua.

Teksti, Jukka Kastinen
Kuvat, Olli Koikkalainen