Kun Skrillex Espoon ruuhkametsissä käväisi

Viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa järjestetty Weekend Festival Espoon Luukissa sai odotettua huomattavasti enemmän julkisuutta kotimaisessa mediassa. Järjestäjien kannalta julkisuus ei kuitenkaan ollut kovin positiivista tapahtuman jatkoa ajatellen. Saa nähdä miten käy. Ainakin tapahtumat nettisivut vielä lupailevat ensi vuottakin, mutta onkohan Weekend-brändi jo tuhrittu liikaa ensimmäisen päivän ansioilla.

Mars matkaan

Noise onnistui kuitenkin pääsemään paikalle katsomaan sitä “kaikkien koko kesän odottamaa” Skrillexiä. Ihan Strömsö-reissu ei tosin meilläkään ollut, mutta loppujen lopuksi reissu meni sujuvasti. Tarkoitus oli mennä Luukkiin pyörällä, kun kerrankin on festari sopivalla etäisyydellä. Kun pyörä oli saatu kaivettua varastosta kodin ovelle räjähti yläpuolella sen verran kovaa, että naapuripihan autojen varashälyttimetkin alkoivat soida.

Säätiedotus tosiaan lupaili paikallisia ukkosmyräköitä ja sattumaa toki oli, että juuri yläpuolella pamahtaa tasan tarkkaan silloin, kun olet valmis hyppäämään pyörän selkään. Samaan aikaan alkanut vesisade ei kovin paljon rohkaissut lähtemään pyörällä liikkeelle. Eli plan B tai C. Bussilla muutaman sadan metrin päästä tai autolla.

Päädyimme vaihtoehtoon C, vaikka siitä ennakkoon varoiteltiinkin. Tiedä sitten kuin moni muukin oli tehnyt saman päätelmän, jonosta päätellen hyvin moni. 200 metriä eteenpäin ja ollaan Vihdintiellä, missä on jo jono hiukan ennen neljää. Ensimmäiset epäilyksen siemenet kylvetään pääkopassa, ei tämä voi olla jono Luukkiin vaan normaali perjantairuuhka. Koska matkaa Kehä III:lle ei ole kuin se pari kilsaa, niin tämähän purkautuu nopeasti joten jonoon mukaan. Muutama sata metriä Vihdintietä pitkin ja näemme jonon jatkuvan kehän yli, eikä kukaan käänny kehälle. Ei perkele, tuo jono on oikeasti menossa Luukkiin.

Reitin uudelleenlaskenta. Ehkä kaikki eivät ole tajunneet kiertää Luukkiin pikkuteitä pitkin, joten käännetään auton nokka Bodomjärven suuntaan, sieltähän pääsee kiertämään sopivasti sille samalle Shellille, mistä joka tapauksessa pitää kävellä. Viisitoista minuutti myöhemmin olemme Shellillä, tämähän meni näppärästi. Auto jonnekin “poluntapaiseen” risteykseen parkkiin ja kävelemään alueelle. Edelleen ripottelee hiukan vettä, mutta enää ei tarvita edes sadesuojaa.

Shellin risteyksessä yksinäinen keltaliivinen järkkäri seisoo keskellä risteystä jakelemassa ajovuoroja. Puoli viiden aikaan tuo lienee ollut vielä kohtuullisen inhimillistä puuhaa, mutta neljä tuntia myöhemmin tilanteen ollessa täysin sama, pinna on varmaan ollut hieman kireämmällä.

Alueelle

Festarialueelle sisäänmeno on ehkä helpoimpia ikinä – ainakin tämän kokoluokan festareille. Perjantaillehan on myyty ennakkoon jo 25 000 lippua. Kyseessä on siis oikeasti iso tapahtuma, sisäpuolella ei tosin siltä näytä. Johtunee siitä, että varmasti puolet ihmisistä on edelleen matkalla ja tuhannet myös luovuttavat pääsemättä koskaan alueelle asti.

Rannekkeet käteen pressikontista ja mars mars sisään. Hieman outo tilanne tosin tulee heti portilla. Kerron laukussa olevasta kamerasta, mikä tuntuu pysäyttävän järkkärin aivotoiminnan täydellisesti. Näytän photo-ranneketta ja mainitsen, että sen takia on tuollainen järjestelmäkamera mukana. Järkkärin aivot tuntuvat jäätyvän, eikä hän tunnu tietävät yhtään miten reagoisi. Pienen hiljaisen hetken jälkeen hän kaivaa uudelleen takin repusta ja koskettaa kameraa kevyesti, pistää takin takaisin reppuun ja “ohjaa” minut sisään.

Festarialue sinänsä on hyvin perinteinen, oikeasti ei mitään yllättävää tarjontaa. Kaljaa, lakua, Kokista ja tietenkin joku tatuointi/lävistysbussi. Erona “perinteisiin” festareihin Weekendissä esiintyjiä on sen verran vähän, että ne esiintyvät vuorotellen kahdella lavalla. Oli siellä nurkassa jossain joku DJ-lavakin, mutta jäi tsekkaamatta. Ehdimme nähdä lämmittelyksi kolme biisiä Stigiä. Hieman erikoista, että suurin osa ihmisistä lähti kävelemään teltasta pois, kun Stigi kertoi, että vielä yksi biisi olisi jäljellä. Ei sitten jaksanut enää kiinnostaa.

Skrillexin tosin piti aloittaa noin vartin päästä, mutta 100 metrin matkaan ei kauheasti aikaa mene. Tähden lailla Skrillex tottakai aloitti puoli tuntia myöhässä. Jälkikäteen ajatellen viivytys oli oikein paikallaan, saatiin sinä aikana todennäköisesti sisään ainakin muutama Skrillex-fani lisää. Veikkaan kuitenkin, että moni kyllästyi todella pahasti odottelun lomassa tuijotellessaan tyhjäpäisenä videotauluilla pyöriviä Kutos-TV:n mainoksia. Olen nähnyt nyt ihan riittävän monta kertaa “tärppejä” Johanna Tukiaisen reissusta Tallinnaan.

Viimein valotaululla alkaa lähtölaskenta. Onhan se sinänsä mukava kertoa yleisölle, että tämän verran vielä. Mutta pitääkö sekin alkaa viidestä minuutista. Keikka tarjoaa hienot visuaalit heti alusta lähtien. Videopelikaappauksia, marssivia robotteja, industrial-henkisiä animaatioita ja paljon muuta. Näyttävän näköistä, mutta kai se on pakko jotain muutakin sinne lavalle saada kuin yksi mies korkealle korokkeelle pöydän taakse.

Keikka itsessään alkaa yllättävän lepsusti. Toki reggae on jo lähtökohtaisesti rennompaa kuin Skrillexin “oma soundi”. Reggae-sämplet yllättivät ainakin meikäläisen täysin. Lisäksi Skrillex lainaili lähinnä gangsta-räppiä ja vielä yllättävämmin myös tämän hetken pahinta kilpailijaansa Knife Partya. Toisaalta onhan Skrillex kuitenkin DJ, joten tuo lienee hiukan tavallisempaa kuin se, että Metallica soittaisi omassa setissään Megadethiä.

“Alkutahmeuden” jälkeen alkoi Skrillexille tyypillisen rikotun bassonbiisin ja sireenien yhdistelmän variointi, jota sitten jatkuikin käytännössä seuraavat puolitoista tuntia. Yleisön reaktiot olivat ehkä hieman yllättävät. Odotin Bangarangin kohdalla pomppimisen yltyvät muita biisejä kovemmaksi, mutta näin ei käynytkään, vaan se sai soida muiden biisien joukossa samoin reaktioin.

Skrillexin suurin saavutus on varmasti tuon oman “soundin” keksiminen. Aina kun miehen tavaramerkki-“droppaukset” biisissä osuvat kohdalle, alkaa yleisö tanssia. Jotain siinä soundissa on sellaista, mikä pistää ihmiset automaattisesti liikkumaan jopa täällä pohjolan perukoilla. Toisaalta hän on myös aika pahasti jumissa tuossa yhdessä soundissa. Kun “särö” ei ole päällä niin Skrillex kuulostaa ihan keneltä tahansa muulta, loppujen lopuksi liiankin geneeriseltä ja yksinkertaiselta.

Puolentoista tunnin setti alkoi hiukan loppua kohden kyllä painaa, mutta maaliin päästiin kuitenkin edelleen mukavissa tunnelmissa. Toisaalta edessämme oli keikkaa odoteltu koko kesän ja kun lopulta hysteerisessä jännityksessä sujunut puoli tuntia oli mennyt ja Skrillex lopulta sai settinsä käyntiin, tyttö totesi sen olevan tylsää ja poistui paikalta. Tiedä sitten mihin hän lähti, kun mitään muutakaan ei samaan aikaan ollut tarjolla. Joku Vihdintiellä jonottaneista olisi varmasti mielellään vaihtanut paikkaa lennosta hänen kanssaan.


Mahdollisesti jotain samankaltaista