Kiveskives: Joystick – kolmiloikka-nintendo-jazzmetallia, tai jotain

Turkulainen vuoden 2008 lopulla perustettu Kiveskives on kovan livebändin maineessa. Syystä tai toisesta jo kaksi ja puoli vuotta sitten ilmestynyt EP Painottomassa tilassa ei ole kuitenkaan saanut jatkoa kuin vasta tänä kesänä.

Persoonallisia bändejä piisaa tätä nykyä yllin kyllin, mutta Kiveskives on monellakin tapaa hyvin ainutlaatuinen ja mielenkiintoinen tapaus. Ensinnäkin bändi on periaatteessa instrumentaaliryhmä. Toki jokainen jäsen päästää kurkustaan satunnaisia ääniä, mutta varsinaisia lyriikoita biiseissä ei ole. Entä minkälaista se itse musiikki sitten on? Hmm, lähdetään liikkeelle kosketinvetoisesta ja nopeasta rockista, lisätään mukaan satunnaisia pikametallin palasia, kevennetään koostumusta progehtavalla kieroilulla ja jazzahtavilla väliosilla, viskataan mukaan hiukan sirkusta ja tivolia, eikä tämän surrealistisen reissun varrella viihdytä yhdelläkään asemalla luonnollisesti kovin pitkään.

Mitä tämä sitten loppujen lopuksi on? Kolmiloikka-nintendo-jazzmetallia? Niin tai näin, Kiveskives ei jätä kuulijoitaan ainakaan kylmäksi. Debyyttialbumi käynnistyykin näyttävästi, kun Posti ja Löylyvalssi räiskitään maisemaan alle neljässä minuutissa. ADHD-sovitukset ja äkkiväärät ratkaisut seuraavat ketjuna, joka ei kuitenkaan pohjaa vain omaan erikoisuuteensa. Kappaleiden takaa, sisältä, alta ja sivusta kun löytyy toinen toistaan hienompia ideoita.

Matka ei ole kuitenkaan yhtä pikataivalta ja esimerkiksi Siperian Drive-In himmailee ensimmäisen puoliskonsa ajan mukavasti ja näin kappaleen loppuhuipennus torvineen kaikkineen kajahtaa vieläkin tehokkaammin otsalohkoon. Budapest hyppää puolestaan hetkeksi tanssilattian puolelle, mutta kuinka ollakaan bilehileiden joukkoon on eksynyt muutama täysin tutkilla oleva grindaaja.

Juuri nämä vaihdokset ja väriläiskät antavat albumille kantavuutta ja vaikka viimeisenä soiva Limbo saa jatkua aivan liian pitkään, ei edes tuo miltei kuusi ja puoliminuuttinen loppuluku pysty pilaamaan päätöstä.

4/5