Naiset ovat alusta alkaen Lemmyn elämän eliksiirejä. Kauniimman sukupuolen edustajat olivat Lemmyn sanojen mukaan kuusikymmentäprosenttisesti syynä siihen, että hän alkoi soittaa kitaraa ja edelleen keikan jälkeen Lemmy toivoo ensimmäiseksi pääsevänsä pukille. Lemmy kasvoi lapsuutensa kirjastonhoitaja yksinhuoltajaäidin ja isoäidin kanssa. Natsiesineitä keräilevän Lemmyn 25-vuotinen taiteilijataival on kohdannut matkan varrella kivisen polun moneen otteeseen. Seksi, huumeet ja rock’n’roll ovat olleet Lemmylle inspiraation lähde myös musiikillisesti. Koulun penkillä olo tuotti ahdistusta ja Lemmy viihtyi mieluummin sekalaisissa töissä. Kaikkein eniten houkutti kuitenkin unelma rocktähteydestä. Buddy Holly ja Eddie Cochrain olivat Lemmyn varhaisia idoleita. Myöhemmin Lemmy tutustui rockelämään fanina mm. The Birdsien matkassa ja roudarina Jimi Hendrixin keikoilla.

Ennen Motörheadin perustamista Lemmy tahkosi rock’n’rollia mm. Reverend Black & Rocking Vicars, Opal Butterfly ja Hawkwind-kokoonpanoissa. Basson varteen Lemmy ajautui liittyessään juuri Hawkwindiin, vuonna 1971, vaikkakin toteaa, ettei osannut bassoa edes soittaa. Bändin kokoonpano vaihtui tiuhaan tahtiin Lemmyn ollessa mukana neljällä levyllä : Doremi Fasol Latido, Space Ritual (live), Hall of the Mountain Grill ja Warrior on the Edge of Time. Parasta Hawkwindissä Lemmyn mukaan oli se, että hän pääsi kiertelemään bändin matkassa ulkomaille, mm. ensimmäistä kertaa Amerikkaan. Nykyään Lemmy on jo asunut jenkeissä yli kymmenen vuotta, tätä nykyä Los Angelesissa. Hawkwindin aika Lemmyn kohdalta katkesi bändin jäsenien mukaan Lemmyn röyhkeyteen ja lopulta Lemmy sai bändistä potkut.

Musiikkia Lemmy on halunnut tehdä aina. Tärkeintä hänelle tuntuu olevan tunnelman luominen, mahdollisimman spontaanisti. Studiossa ei mielellään olla kolmea kuukautta enempää ja Lemmy väittää turhan biisien hiomisen vaikuttavan heikentävästi lopputulokseen. Soittotaitoa tosin Lemmy arvostaa, kehuen bändissä olleita jätkiä vuolaasti, kuten itseäänkin. Lemmyn mukaan Motörhead oli alun perin suunniteltu bändiksi, joka yhdistelisi MC5:n, Hawkwindin ja Little Richardin musiikkia. Näihin tunnelmiin on usein päästykin. Motörhead nimen Lemmy kehitti sekä Hawkwindille tekemänsä ”Motorhead”-biisistä, että sen slangikielisestä tarkoituksesta, joka merkitsee spiidifriikkiä. Motörheadin vaihtuvista kokoonpanoista neljännesvuosisadan aikana Lemmylle tuntuu olevan mieluisin trio, varsinkin kokoonpano: Philty Animal Taylor rummuissa, Fast Eddie Clark kitarassa ja Lemmy itse basson varressa. Lemmyn auktoriteettia ovat bänditoverit koetelleet matkan varrella useasti, mutta Lemmy on pitänyt pintansa. Potkuja ja eroja on saattanut sadella hätäisesti, ellei homma ole toiminut Lemmyn odottamalla tavalla, kuten entiselle Thin Lizzy-kitaristille Brian Robertsonille ja Saxon-rumpalille Pete Gillille.

Lemmy ei vierasta biisien tekemistä tai soittamista toisten levyille. Kukapa muistikaan, että esim. Ozzy Osbournen klassikkobiisit ”Mama, I’m coming home”, ”I don’t want to change the world”, “Hellraiser” sekä “Desire” ovat lähtöisin Lemmyn kynästä. Näillä biiseillä Lemmy kertoo tienanneensa enemmän, kuin viidentoista Motörhead-vuoden aikana yhteensä! Hauskoja knoppeja rock’n’roll maailmasta voi bongata kirjan sivuilta paljon. Kuka esim. tiesi sen, että Lemmy yritti opettaa bassonsoittoa Sex Pistolsin Sid Viciousille, tai että Black Sabbathin jäsenillä oli tapana nukkua päiväunet keikkapäivinä. Lisäksi alkuperäisen Orgasmatron-levyn kanteen oli tulossa kuva silloisesta Motörheadin Amerikan fanclubin johtohahmosta, Lars Ulrichista!

Levy-yhtiön katalat pomot, sekopäiset managerit ja muut musiikkiteollisuuden vaikuttajat ovat aiheuttaneet Lemmylle paljon harmia ja se tuntuu elämäkerran perusteella katkeroittaneen Lemmyä melkoisesti. Kymmenkunta levy-yhtiötä ja lukuinen määrä eri tuottajia eivät usein ole ainakaan helpottaneet levyjen tekemistä. Lisäksi markkinointiporras on usein sotkenut taloudelliset mahdollisuudet menestykseen. Vuonna 1991 Motörhead sai Grammy-ehdokkuuden ”1916”-albumista, mutta tätäkään ei Lemmyn mielestä silloinen levy-yhtiö Sony noteerannut millään tavalla. Pahaa verta on siis ollut ilmassa ja pitkään.

Suomi näyttäytyy kirjan sivuilla useaan otteeseen. Reverend Black & Rocking Vicarsin hemmot pukeutuivat Lemmyn sanojen mukaan Suomen kansallispukuun : Poronnahkasaappaisiin, valkoisiin housuihin, lapintakkeihin ja papin lipereihin! Bändi soitti mahdollisimman lujaa ja hajotti soittimensa keikan lopuksi. Tämä vakuutti Lemmyn, joka myöhemmin liittyi bändiin kitaristiksi. Rockin Vicarsin (myös tunnettu nimellä Rockin’Vickers) kolme sinkkua levytettiin Decca-levymerkille, tehden myös kiertueen Suomessa. Punkaharjulla 1979 soitettu Motörheadin keikka on jäänyt Lemmyn mieleen erityisesti siitä syystä, että sillä keikalla kaikki tuntui menevän pieleen. Yleisö oli Lemmyn mukaan juroa, keikkapaikka outo mänty-ja koivumetsän ympäröimä, soundit olivat pielessä, hyttyset inisivät kuumassa kesäsäässä joka puolella, bändin jätkät eivät saaneet mistään alkoholia ja pukuhuoneenakin oli huonokuntoinen asuntovaunu.

Lopulta bändi tyytyi kaatelemaan lavalla bändikamansa, roudarit kaatoivat PA-kaapit yleisön päälle, asuntovaunu sytytettiin tuleen ja työnnettiin järveen. Hotellilla meno jatkui hurjana, bändin hemmot päättivät roudata kaiken huoneen irtaimiston pihalle. Matkalla lentokentälle pidettiin vielä bussissa ruokasota, jota yllytti suomalaiskuskin tokaisu : ”Anything is happended to my bus, make dirty, then is going trouble”! Lentokentällä bändin jätkät pistettiin tapahtumien johdosta putkaan muutamaksi päiväksi ennen karkotustaan takaisin Englantiin. Motörhead kuitenkin palasi Suomeen ja mm. vuoden 1984 kuutta Suomen keikkaa Lemmy muistelee lämmöllä, vaikkakin ne muistuttivat Fellinin Satyricon-leffan tunnelmia. Muistattehan muuten, että vuoden 1988 Motörheadin toinen livelevy, No sleep at all, äänitettiin legendaarisella Giants of Rock-festivaalilla, Hämeenlinnassa. Lemmy itse kehuu levyä, joskin on harmissaan sen heikoista myyntiluvuista.

Kaiken kaikkiaan kirjan sivuilta Lemmystä huokuu samalla sekä vankka itsevarmuus että katkeruus. Vaikkakin tarina poukkoilee ajoittain aiheesta toiseen, voi sen avulla kenties päästä suoraan lähemmäksi sitä tunnelmaa, kun Lemmy on tarinaa suoltanut. Kirjan teksti on samalla ronskia että herkkää, katkeransuloista ja nauruhermoja kutkuttavaa. Juuri sellaista, kuin Lemmyltä on lupa odottaa, eli ”Born to lose, live to win!”