Kings Destroy : Fantasma Nera – “Pala nykiläistä, raskasta vaihtoehtorockia raakileena”

(Svart Records/ Supersounds 2019)

New Yorkin Brooklynistä puskeva hardcore-juurinen, kokeellinen vaihtoehtoinen rock-metalliviisikko Fantasma Nera on edennyt neljänteen pitkäsoittoonsa. Tuottajaksi se sai naarattua uutukaiselleen, “Fantasma Nera” -albumille mm. Toolin, King Crimsonin ja Stone Sourin kanssa intensiivisesti työskennelleen kanadalaistuottaja David Bottrill:n. Soundimaisemaltaan albumi on selkeä, mutta tarkoitusperiinsä nähden turhan kiltisti poskipäille läpsivä dream jackpot.

 

The Nightbird groovaa kuin Helmetin, Saint Vitus:n ja Fugazin ristisiitos, vaikka on kappalerakenteeltaan hieman kulmikas.  Nimibiisin Life Of Agony -tyyppinen, kertseissään Eric Claptonin “Laylan” tunnistettavaa kitaralicksiä lainaileva, fiilistellen grungahtava puolijuntta on kappaleena albumin parhaiten kypsynyttä osastoa. Stadionkertsiä tavoitteleva “Barbarossa” ja  Toolin ulottuvuuksilla progahtavampi “Unmake It” ovat melankolisesti maalailevampia, hyviä aineksia sisältäviä mutta puolitehoisiksi jääviä, popahtavia kevytmetallipaloja. “Dead Before” on mukiinmenevästi grungahtava raskasballadi. “Yonkers Ceiling Collapse” on koko paketista eniten kallellaan 80-luvun perinteiseen heavy metalliin tuoden välillä mieleen W.A.S.P.:n debyyttilevyn vokaalilinjat, Dion aikaisen Black Sabbathin yhdistettynä Jimi Hendrixin nykivään, rytmiseen perintöön, mutta jää materiaaliltaan varsin sekavaksi. 7 Billion Drones olisi ollut jo parempi jättää laatikkoon muhimaan. Kappale on liian monesta puusta veistetty toimiakseen ehyenä teoksena. Lisäksi kappaleen laulumelodia liippaa pelottavan läheltä Depeche Moden “No Good”:in -säkeistölaulua, eikä päälleliimatun elementin tunnetta voi biisissä välttää. “You’re The Puppet” taas on Queen/ Uriah Heep-tyyppisessä, brittiläisessä ’70-luvun teatraalisessa musikaalimaisuudessaan albumin piristävimpiä hetkiä, vaikka se ei ole juuri millään tavalla linjassa albumin aiempiin kappaleisiin, eikä liiemmin myöhempiinkään nähden. Siinä Kings Destroyn vahvuusalueet pääsevät eniten oikeuksiinsa.

Albumin päättävä, laiskanhivakka kaksikko; Life Of Agony-pastissi “Bleed Down The Sun” ja syvän etelän raskasrockia lähentelevä “Stormy Times” ovat liiankin helposti ohi kiitäviä hetkiä jättämättä mitään selkeää mielikuvaa itsestään. Toisaalta albumin päätösraita tosin todistaa entisestään sen, että Murphyn ääni nojaa perinteisempään hard rock-poljennon kylkeen paljon luontevammin kuin kulmikkaampien vaihtoehtorock-kappaleisiin.

Yhtyeen soitanto on ihan kelvollisessa jamassa, mutta mitään intohimoiseen hurmokseen se ei missään vaiheessa yritäkään pyrkiä.  Monisyisisten raskaan rockin kappaleiden tulkinnan suhteen yhtyeen selkein heikko lenkki on auttamattoman keskinkertainen vokalisti. Stephen Murphyn jäykähkö äänenhallinta, tyhjää käyvät melodiavenyttelyt ja kapeahko ääniala ei riitä tekemään kokonaisuuden kappaleiden loppuvaikutelmasta tarpeeksi vahvaa, ja varsinkin korkealta laulamissaan kertosäkeitä tuntuu vaivaavan alituinen väkisin puskemisen tuntu, jolloin ääni jää myös heikoksi juuri sillä ratkaisivammalla hetkellä.

 

Kokonaisuutena Fantasma Nera olisi voinut olla hyvä paketti. Albumin kansitaide hipoo sävykontrastiensa ja suunnittelunsa puolesta täydellisyyttä, ja kaikki siinä on just eikä melkein. Kuitenkin juuri se paketin tärkein ainesosa, musiikillinen anti osoittautuu Kings Destroyn neljännen kohdalla juuri siksi kuuluisaksi akilleen kantapääksi, joka pettää tällä kertaa jos ei pahasti, niin yllättävän rajusti. Fantasma Mera on perusrakenteiltaan varsin raakile, epämääräinen ja hajanainen. Ensi kerralla yhtyeen olisi syytä panostaa albumin esituotannossa niihin kuuluisiin oikeisiin asioihin.

 

2/5