Kiimaiset kujakollit Tampereella – Airbourne ei ampunut yhtään hutia

Airbournen Joel O'Keeffe näytti kaapin paikan. Kuva: Olli Koikkalainen

Airbournen Joel O'Keeffe näytti kaapin paikan. Kuva: Olli Koikkalainen

Huh-huh, mikä show! Australian kovin kukkolauma Airbourne palasi Tampereelle vain 8 kuukauden tauon jälkeen ja osoitti jälleen olevansa tämän hetken tiukimpia livebändejä maailmassa. Viime kerralla estradina toiminut Klubi osoittautui Airbournelle liian pieneksi, ja iso fanilössi joutui tyytymään näppien nuoleskeluun. Nyt paikaksi oli valittu aivan oikein Pakkahuone, jossa oli riittävästi tilaa hurmoksellisesti rokanneille alkoholin, hikisten kainaloiden ja testosteronin rakastajille.

Airbourne on kuta kuinkin täydellinen hard rock -bändi: sen biisit nojaavat vahvasti genren suurnimien (kuten AC/DC:n ja Twisted Sisterin) perinteeseen, se ei häpeile ylpeillä rockin yltiömaskuliinisuudella ja päihteillä nautiskelun ihanuudella, meininki on kauttaaltaan maanläheistä ja tarttuvasti uhoavaa – ja mikä tärkeintä, bändillä on äärimmäisen karismaattinen ja höyrypäinen keulakuva, laulaja-kitaristi Joel O’Keeffe.

Perjantai-iltaa parempaa ajankohtaa tällaiselle rockin ilotulitukselle ei olekaan, minkä tietävät epäilemättä myös Pakkahuoneen kaljamyynnistä vastaavat. Yleisö olikin sopivan vastaanottavaisessa fiiliksessä O’Keeffen johdattaessa retkueensa lavalle ja polkaistessa show’n vauhtiin Raise the Flag -siivulla. Tutusti ilman paitaa heilunut laulaja-kitaristi näytti heti, kenen pillin mukaan tänään tanssitaan, juostessaan vähän väliä sooloilemaan aivan eturivin eteen. Mies piti spiikit koko keikan ajan sopivan lyhyinä ja lähinnä ‘fuck’- ja ‘yeah’-sanoja sisältävinä. Se oli ihan oikea valinta, sillä näin hän sai keskittyä totaalisesti biiseihin ja edes-taas ravaamiseen.

Bändin alkuvuonna ilmestyneeltä No Guts, No Glory -kakkoslevyltä kuultiin keikan avausbiisin lisäksi muun muassa kunnon riehuntabiisit No Way But the Hard Way ja Born to Kill. Vuoronsa sai myös kuumien naisten perään kuolaamista ylistävä Blonde, Bad And Beautiful, jota edelsi sille Matti Nykäsen mielessä aina olevalle ruumiinosalle omistettu Diamond in the Rough. Samaan putkeen kuultiin kolmaskin vahvaa “naisnäkökulmaa” sisältävä biisi, Girls in Black, jonka pitkitetyn soolon O’Keeffe kävi vetäisemässä turvamiehen olkapäillä yleisön seassa. Ihan kuin muuan Angus Young olisi joskus tehnyt samoin…

Keikan painopiste oli Runnin’ Wild -debyyttilevyllä, jonka tarttuvimmat veisut oli säästetty sokeriksi pohjalle. Setin varsinaisen osuuden päätti itseironiaakin pursuava Too Much, Too Young, Too Fast, eikä encoreja tarvinnut huutaa kuin hetki. Niistä ensimmäinen oli ykköslevyn nimibiisi, jonka aikana O’Keeffe intoutui bändin edellisiltä keikoiltakin tuttuun täysien kaljatölkkien rikkomiseen päätään vasten. Ja jos en ihan väärin muista, kuultiinpa jossain välissä biisiä myös pätkä AC/DC:n Dog Eat Dogia. Aivan viimeisenä saatiin fiilistellä vielä bändin ehkäpä kaikkein kovinta herkkua, Stand Up (for Rock ‘n’ Roll):ia.

Airbournen Pakkahuoneen keikka vastasi odotuksia jopa yli 100-prosenttisesti. Bändi veti koko keikan täysillä, eikä mikään osa-alue pettänyt. Ison kiitoksen ansaitsee myös yleisö, joka ei todellakaan tyytynyt vain seisoskelemaan kädet puuhkassa vaan heilui ja rokkasi kuin viimeistä päivää koko illan. Toivoa sopii, että joku festarijärjestäjä kiinnittää Airbournen Suomeen jo ensi kesäksi, sillä tämä on aivan täydellistä festarikamaa. Vaikka toimii Airbourne tosiaan sisätiloissakin jopa niin hyvin, että tämänkin kirjoittajan niskat ovat tällä hetkellä kipeämmät kuin vuosiin. Mutta hetkeäkään en kadu.

 

Kuka on kingi? Joel tietysti. Kuva: Olli Koikkalainen

Kuka on kingi? Joel tietysti. Kuva: Olli Koikkalainen

 

 

Airbourne Pakkahuoneella 12.11.2010:

1. Raise the Flag
2. Hellfire
3. Chewin’ the Fat
4. Diamond in the Rough
5. Blonde, Bad And Beautiful
6. Girls in Black
7. Bottom of the Well
8. Cheap Wine & Cheaper Women
9. Born to Kill
10. No Way But the Hard Way
11. Too Much, Too Young, Too Fast
———————————
12. Runnin’ Wild
13. Stand Up (for Rock ‘n’ Roll)