Älä unohda näitä levyjä – osa 4

Ensimmäinen vuosikymmen 2000-lukua on takana ja joka puolella listataan vuosikymmenen parhaita levyjä. Päätimme ottaa hieman erilaisen lähestymistavan tällaiseen muisteluun. Listaamme levyjä, jotka ovat erinomaisuudestaan huolimatta jääneet liian vähäiselle huomiolle.

Neljännessä osassa 12  ulkomaista punk- ja rock-albumia. Muista myös kuunnella Radio Noisen puolelta tätä listausta Rocker’s Choice-ohjelmassa, jossa soitetaan kappale jokaiselta listatulta albumilta. Kuuntele ohjelma tästä!

Dwarves, The – The Dwarves Must Die (2004, Tero Kallio)

The Dwarves on outo bändi. Sen kokoonpano vaihtelee hiukan tilanteen mukaan eikä sen julkaisuissakaan tunnu liikaa olevan järjestelmällisyyttä. Se ei ota itseään todellakaan vakavasti ja oikeastaan koko homma kuulostaa, näyttää ja tuntuu vain yhdeltä isolta vitsiltä, joka on vain jatkunut jo reilu 20 vuotta. Yksi asia on kuitenkin varma, tämä bändi tekee oikeasti hemmetin tarttuvaa punkkia. Vaikka se kieli onkin poskessa, niin ainakin sillä saadaan aikaan jotain. The Dwarves Must Die pitää sisällään hittiraitoja toisensa perään. Levy on myös täynnä vierailijoita alkaen Dexter Hollandista ja Nick Oliverista päättyen gangstaräppäri San Quinniin. Silti kokonaisuus kuulostaa vain ja ainoastaan The Dwarvestilta. Likainen, syntinen, ilkeä ja sarkastinen levy, suosittelen.

Noisen arvostelu

Distillers, The – Coral Fang (2003, Juha-Pekka Vanhatalo)

The Distillersin kolmannessa ja viimeisessä albumissa on ainesta punkrock-klassikoksi.
Coral Fang on täynnä iskevyyttä ja aggressiivisuutta sekä mainioita melodioita ja sävykkäitä kappaleita. Kaikissa ei ole edes ole tarvetta kaahata tuhatta ja sataa. Levyn päättävää Death Sex -noisesekoilua lukuun ottamatta Coral Fang on täyttä asiaa. (Toim. Huom. kyllä sekin toimii!) Australialaissyntyisen Brody Dallen ääni taipuu taipuu räkäisen rääkymisen ohella myös välinpitämättömällä asenteella vedettyyn puhtaampaan lauluun ja hoilaukseen. The Distillersin jälkeen Dalle on koonut uuden Spinnerette-yhtyeen. Sen viime vuonna julkaistu ja kauan odotettu esikoislevy ei ikävä kyllä yllä Coral Fangin nerokkuuden tasolle.

Noisen arvostelu

Eighties Matchbox B-Line Disaster, The – Hörse of the Dög (2002, Jarkko Veijalainen)

80sblinedisasterHultsfred-festivaali Ruotsissa vuonna 2005. Lauteilla mm. Mastodon, The Mars Volta, System of the Down jne, sekä tuntematon brittibändi varustettuna todella oudolla nimellä The Eighties Matchbox B-Line Disaster. Bändin keikka meni lähes kokonaan ohi, mutta herätti mielenkiinnon tsekata yhtyeen tuotantoa. Yhtyeen debyyttialbumi tärähti välittömästi. Tämähän suorastaan nauretttavan tarttuvaa psychobillyn, punkin ja rockin sekoitusta. 10 biisiä, reilut 2o minuuttia täyttä asiaa ja tarttuvia biisiä. Voisin vaikka vannoa, että muuan Volbeat on tutkinut B-Line Disasterin tuotantoa omiin nimiinsä. Bändi on edelleen kovassa iskussa kotimaassa briteissä, mutta Suomessa bändi ei valitettavasti ole noteerattu millään tavalla.

Unband, The – Retarder (2000, Jarkko Veijalainen)

Voimasoinnut ovat suoraviivaisen rockin ja metallin kulmakivi. unbandThe Unbandin ensimmäinen kaupallinen albumi on todellinen voimasoinnun manifesti. Levyn avausraita Geez Lousie on niin tiukka, että samaa riffiä jaksaisi kuunella vaikka puoli tuntia. Kokonaisuutena Retarder tarjoa idioottimaisen typeriä tekstejä, suorastaan naurettavan suoria riffejä, mutta niin tarttuvana pakettina, että tästä ei voi olla pitämättä. Massachusettsin sekopäiden viimeisin albumi on todellinen kadotettu klassikko! Bändi on edellenkin olemassa ja valmistelee uutta studioalbumia tänä vuonna. Fu Manchu- ja Therapy?-faneille tämä on pakkohankinta!

Jay Reatard – Blood Visions (2006, Tom Sundberg)

bloodvisionsalbum

Vuoden alussa menehtynyt Jimmy Lee Lindsey Jr. teki kasan levyjä erinäisissä kokoonpanoissa (mm. Reatards, Lost Sounds), mutta tämä oli ensimmäinen albumi jossa komeili ainoastaan Jay Reatardin nimi. Blood Visions onkin mitä suurimmissa määrin sooloalbumi, sillä herra soitti kaikki soittimet ja jopa osaksi äänitti kaiken itse. Tulos on huikean intensiivinen puolituntinen säröisää garageräminää, indietä ja punkkia. Sävellyksellisesti todella väkevät kappaleet iskeytyvät tajuntaan niin hengästyttävällä syötöllä, että kun levy on pyörinyt loppuun on pakko ottaa pikatoisinto, jotta kokonaisuudesta saisi paremman otteen. Harvassa ovat ne hetket jolloin levyllä ei olisi menossa joku nerokas melodia, riffi tai rytmillinen koukku. Paras osoitus Jay Reatardin taidoista on ehdottomasti traagisuutta tihkuva My Shadow, joka lukeutuu kevyesti 2000-luvun parhaimpiin kappaleisiin.

Therapy? – Shameless (2001, Juha-Pekka Vanhatalo)

bloodvisionsalbum

1990-luvun puolivälissä loistolevyjen Troublegum ja Infernal Love myötä uransa huipulla olleet pohjoisirlantilaiset vaihtoehtorockarit aloittivat 2000-lukunsa vahvasti tällä albumilla. Kappaleidensa ylenmääräisestä siloittelusta luopunut ryhmä toi soundiinsa tällä levyllä ripauksen garagerockia. Therapylle tyypillisesti mukana on sekä ripeitä ralleja, kokeilevampaa materiaalia että rauhallista mutta karheaa tunnelmointia. Shamelessin materiaali toimi hyvin myös Therapyn 2002 ja 2003 soittamilla vakuuttavilla Tavastian keikoilla. Kolmen heikomman levyn jälkeen Therapy? päätti vuosikymmenensä komeasti viimevuotisella rujosointisella Crooked Teethilla.

Noisen arvostelu

Rocket from the Crypt – Group Sounds (2001, Tom Sundberg)

group_sounds_coverJohn Reisin johtama kalifornialaispumppu siirtyi 90-luvun puolivälissä epätasaisesta vaihtoehtorockista puhaltimilla ryyditettyyn, perinteisempään punk n’ rolliin ja viimeistään
Scream, Dracula, Screamillä asiat loksahtivat kohdilleen. Yhtyeen lopullinen täysosuma ajoittuu kuitenkin tämän vuosituhannen puolelle. Group Sounds (2001) on kaikin puolen täydellinen rock-levy, jossa yhä kiihtynyt punk-intensiteetti sulautuu saumattomasti monipuolistuneisiin torvisovituksiin ja huippuenergisen tarttuvaan rokkimeininkiin. Levy sivutettiin aikanaan luultavasti sen takia, että silloin tuo rock-ilmiöistä puisevin, ”skandinaavinen toimintarokki” jylläsi täkäläisillä listoilla, vaikka tässä sitä toimintaa kyllä piisaa useamman By the Grace of Godin eedestä. Straight American Slaven käyntiin viskaisemaa liikevoimaa ylläpidetään aina viimeiseen Ghost Shark -hitaaseen saakka, eikä levyllä ole löysää  nimeksikään.

(International) Noise Conspiracy, The – Armed Love (2004, Jarkko Veijalainen)

group_sounds_coverT(I)NC syntyi modernin hc-punkin uudistajan Refusedin raunioista. Yhteinen tekijä on Dennis Lyxzén, jonka vaatimaton tavoite kapitalismin tuhoamisen musiikkinsa voimalla. Armed Love on ns. grower. Ensimmäillä kuunteluilla kaipaa räkäisempää meininkiä, mutta toistuvien kuunteluiden myötä Armed Loven sävelet ja sanomat iskostuvat väkisin mieleen. Punk-idelogian vastaisesti albumin on tuottanut kultasormi Rick Rubin, jonka täsmätarkka äänimaailma ei ole onnistunut pilaamaan kappaleiden sanomaa. Päin vastoin albumin sanoitukset jäävät ovelasti mieleen, kun rallattelee mielessä tarttuvan sävelen siivin Let’s all share our dreams under communist moon, communist moon! Noise Conspiracyn konsepti on lähes yhtä nerokas kuin Refused, mutta omalla tyylillään. Lyxzénin sävelkynä on edelleen vaarallisen terävä.

Noisen arvostelu

Wildhearts, The – Wildhearts, The (2007, Jarkko Veijalainen)

wildhearts_wildheartsRaitistuneen brittiretkueen todellinen paluulevy The Wildhearts tuo esille bändin parhaat puolet. Gingerin loistavat melodiat, julmetun tiukan yhteissoiton, todella raskaan soundimaailman ja ison nipun voimasointuriffejä, joista monet bändit vain uneksivat. Albumin parasta antia ovat pitkät kappaleet Rooting for the Bad Guy, Slaughtered Authors, The Hard Way ja Destroy All Monsters, joista paistavat kaikki em. elementit ja sisu näyttää, että bändi on vahvempi kuin koskaan aiemmin. Yhtye on ravannut Suomessa keikalla viime vuosina reilut kymmenen kertaa ja on pikkuhiljaa löytänyt takaisin kadotettuja fanejaan, myös näillä leveyspiireillä. Vaikka bändillä on nimeä, on se edelleen kadotettu helmi, jonka löytäjä palkitaan massiivisen tiukalla ja tarttuvalla rock ‘n’ rollilla. Mikä v**** GNR? Onneksi meillä on THE WILDHEARTS!

Shellac – Excellent Italian Greyhound (2007, Jarkko Veijalainen)

shellac-excellentitaliangreyhound

Shellacin 1000 Hurts -albumi on noiserockin ylistetty klassikko, mutta monet ovat unohtaneet bändin viimeisimmän albumin Excellent Italian Greyhoundin. Bändi ei ole ikinä pitänyt itseään kovinkaan aktiivisena julkaisijana ja seitsemän vuoden levytystauon jälkeen lätylle kerääntyi vuosien varrella keikoilla soitettuja numeroita. Pelkästään albumin hitaasti kehittyvä avausraita Death of the Radio osoittaa bändin edelleen olevan genrensä kiistattomia kuninkaita.  Vaikka albumi ei ole kokonaisuutena yhtä tiukka paketti kuin edeltäjänsä, lätyn parhaat raidat osoittavat bändin olevan edelleen erittäin vitaalinen.

Jet – Get Born (2003, Matti Pitkänen)

shellac-excellentitaliangreyhoundAustralialaisrokkareiden esikoisalbumi on täynnä timantinkovia biisejä tunteella vedettynä. Retroilevassa tyylissä kuuluuvat esi-isät: The Who, The Rolling Stones ja The Beatles mitä mainioimmalla tavalla. Bändiltä luonnistuvat niin tiukat rokkiraidat kuin hempeät slovaritkin. Suoraviivaisuus ja maanläheisyys tekevät albumista helpon, mutta silti kuuntelua kestävän. Yhtyeen ykkösbiisi Are You Gonna Be My Girl herätti huiman määrän plagiointi syytöksiä, mutta siitä huolimatta kappale on yksi 2000-luvun tarttuvimmista rock-raidoista. Ykkösvalinta puntinvipattimeksi.

Blue Van, The – The Art Of Rolling (2005, Jarkko Veijalainen)

shellac-excellentitaliangreyhound

Tätä artikkelisarjaa varten tutkin vuosien varrella kirjoittamiani levy-arvioita ja löysin uudelleen tämän hienon bändin. Vuonna 2005 postisetä kuljetti kotiini täysin tuntemattoman tanskalaisbändin debyytin ja olin välittömästi polvillani. The Blue Van ei mullista musiikillaan, mutta se toimittaa albumillaan 40 minuuttia lennokasta, tarttuvaa ja iloista retrorokkia, jonka vaikuttimet löytvät 60-luvun garagesta ja brittiläisestä mod-kulttuurista. The Art of Rolling on täydellinen nippu groovaavaa rockia, joka on jäänyt aivan liian vähäiselle huomiolle isojen amerikkaisten nimien rinnalla. Yhtyeen tarina on jo edennyt kolmanteen albumiin, mutta bändi ei ole täysin tavoittanut enää debyyttinsä raikkautta.

Noisen arvostelu

Mahdollisesti jotain samankaltaista