Kesän paras jazzpäivä Porissa

Jos Pori Jazzissa ehti viipyä tänä vuonna vain yhden päivän, oli lauantai voitokas valinta. Kirjurinluodon areenalle on harvoin, jos koskaan, marssitettu yhtä kovatasoista esiintyjäkaartia saman vuorokauden puolella. Huipputason jazz, riemukas 80-luvun popfunk ja rouhea bluesrock kumuloituivat kaikki odotukset ylittäväksi kokonaisuudeksi. Earth, Wind & Firen hetkeksi Kirjurille perustama svengin satumaa oli oiva sinetti päiväpuhteelle, joka onnistui paitsi musiikillisesti myös taloudellisesti: vesisadetta ja hyytävää pohjoispuhuria uhmasi kunnioitettavat 19 000 rytmimusiikin ystävää.

Perinnevetoinen jazzpiknik

Vaikka Pori Jazzin pääesiintyjät ovat jo pitkään edustaneet muita rytmimusiikin tyylejä, avataan Kirjurinluodon konsertit lähes poikkeuksetta jazzilla. Festivaalin juurien kunnioittaminen kuuluu järjestäjien velvollisuuksiin, mutta tämän johdosta tapahtuman kovimmat jazznimet pudotetaan yleensä alkuiltapäivästä puolityhjän aukean eteen. Hienostunut tulkinta joutuu kilpailemaan paikalle verkalleen valuvien konserttivieraiden piknikvilttien kahinan kanssa. On sääli, että takavuosilta tuttu tapa buukata artistit Kirjurin lisäksi sisäkonserttiin näyttää hiipuvan, sillä puistohengailussa on mahdoton saavuttaa parhaiden klubikeikkojen intensiivistä tunnelmaa. Vesityksestä ovat viime vuosina kärsineet The Bad Plusin sekä Randy Breckerin ja Bill Evansin kaltaiset jazzin kansainväliset huiput, joten ongelma ei voi olla täysin olematon.

Pori Jazz/Markku Åberg

The Cookers. Pori Jazz/Markku Åberg

Viime lauantaina rento, pintapuoliseen kuunteluun kannustava piknikympäristö latisti jazztunnelmaa yllättävän vähän. Konsertin käynnistäneet The Cookers ja Dave Douglas Quintet olivat liikkeellä juuri Kirjurille sopivalla asenteella: kummankin kokoonpanon ydintarjonta pysytteli tiukasti melodisen hard ja post bopin, tuttavallisemmin ”perusjatsin” ympärillä. Vaikka tyylillisiä retkiä hieman harrastettiinkin, saattoi pakottomasti rullaavia sooloja kuunnellessa kohdistaa toisen aivopuoliskon seurusteluun ja pastasalaattiin.

Viitisen vuotta yhdessä kiertänyt The Cookers oli kahdesta huippukombosta rutinoituneempi. Monessa marinoitujen soittajien septetti keskittyi kuitenkin hienosti siihen, mikä jazzissa on olennaista: ”Kas tässä on teema, ja sitten tulevat soolot.” Nautinto ei ollut vähäinen, kun trumpetisti Eddie Henderson, saksofonisti Billy Harper ja muut kehäketut esittivät näkemyksensä tutusta sapluunasta.

Dave Douglas. Pori Jazz/Johanna Tirronen

Dave Douglas. Pori Jazz/Johanna Tirronen

Aikamme arvostetuimpiin trumpetisteihin kuuluvalta Dave Douglasilta on totuttu kuulemaan kokeilevampaakin materiaalia, mutta viime vuonna julkaistun vokaalivetoisen albumin myötä myös tämä tuuttaaja on ankkuroitunut perinteiden äärelle. Hyvä niin, sillä Douglasin kvintetti hoiti hommansa kerrassaan nautittavalla yhteissoitolla ja solistisella taituruudella. Komppiduo Rudy RoystonLinda Oh vastasi jöpinästä, ja usein säästeliäästi esiintyvä Douglas intoutui esittelemään, kuinka komeasti ylärekisteri löytyy. Seesteisemmissä kappaleissa porukka osoitti, että melodiat ja nyanssit ovat vahvasti hallussa. Laulaja Heather Masse ei viettänyt lavalla koko aikaa, mutta keräsi kellonaikaan nähden kovat suosionosoitukset etenkin tulkinnallaan Be Still, My Soul -virrestä. Yleisön herääminen tässä kohtaa ei yllättänyt, olihan kyseessä englanninkielinen versio Finlandia-hymnistä.

Kuninkaan peukalo

Laadukkaan jazz-alun jälkeen siirryttiin lennosta 80-luvun parhaisiin paloihin. Brittiläinen Level 42 on yli 30 miljoonaa levyä myyneeksi yhtyeeksi harvinaisen heikosti tunnettu Suomessa, vaikka pari hittiä onkin jäänyt pyörimään täkäläisillekin radioaalloille. Ainekset post-ironiseen fanikulttiin ovat kuitenkin tämän keikan jälkeen entistä vahvemmat. Itse asiassa bändin tavaramerkkeinään viljelemä peukkubassottelu, muhkeat stemmalaulut, juustoiset synasoundit, tarttuvat AOR-sävellykset ja mieletön funk-groove tuottavat sellaisen tujauksen loistofiilistä, että miksipä niitä ei saman tien diggailisi ihan aidosti, unohtaen kasarin kulttuuriset merkitykset.

Level 42:n erinomaisuudesta on pitkälti kiittäminen laulaja-basisti Mark Kingiä, jonka on muun muassa mainittu tuoneen peukkubasson popmusiikkiin. Tämä kasari-innovaatio ei varmaan olisi mikään ansio, ellei yhdistelmä toimisi kuin Ghostbusters-flipperi aikakauden Kesoililla. King, joka on myös kirjoittanut valtaosan Level 42:n biiseistä, tarjoaa yhtyeineen jatkuvasti täkyjä tarttuvaa ja koukukasta poppia rakastaville. Eniten hymyilyttää bassotaiteilijan kyky paukuttaa tavanomaisen popsäkeistön lomaan käsittämättömiä 16-osafillejä, jotka kaiken järjen vastaisesti lisäävät groovea eivätkä vähennä sitä. Tämän ohessa King hoitaa valtaosan tärkeimmistä lauluosuuksista ja ottaa yleisönsä rennon riehakkaalla lavapreesensillä. Kenties lavalla sinkoiluun kannusti myös kolea ilmanala, sillä ensi kertaa Suomessa esiintyneen miehen tokaisu keikan alkuun oli mallia “Nice to be here. It’s fucking freezing!”

Level 42. Pori Jazz/Johanna Tirronen

Level 42. Pori Jazz/Johanna Tirronen

Kasaribändin muikeutta lisää se, että Kirjurilla muu ryhmä ei edes jäänyt keulahahmonsa varjoon. Turboruuvi oli luiskahtaa jengoiltaan niin alkuperäisjäsenistöä edustavalla kosketinsoittaja Mike Lindupilla kuin myöhemmin bändiin liittyneillä rumpali Pete Bigginillä, kitaristi Nathan Kingillä ja saksofonisti Sean Freemanilla. Koko poppoo osallistui tasavertaisesti stemmalaulantaan ja huikean grooven askarteluun, jossa etenkin kaikkialle ehtinyt Biggin oli korvaamaton.

Vaikka Level 42 on ollut aktiivinen myöhemminkin, koostui sen setti odotetusti 80-luvun materiaalista, jota bändi ehti tehtailla kahdeksan pitkäsoiton verran. Suurimmat hitit Running in the Family, Something About You ja Lessons in Love upposivat vastaansanomattomasti yleisöön, mutta samalla maukkaudella svengasivat myös vapaamman funkin kanssa leikittelevä Dream Crazy sekä kevyesti vokaalihassutteleva The Sun Goes Down. Ainoa kauneusvirhe yllätti avausbiisin aikana, jolloin yleisöstä kajahti äkäinen ”Basso ei kuulu!” -älähdys. Kaikeksi onneksi miksaaja oli salamana tilanteen päällä. Tämän bändin kohdalla pidempi uinahdus olisi ollut jo anteeksiantamatonta.

Rock-musiikin alkuhämärissä

Lauantai-iltapäivän kattaus oli avautunut eteen odotetun tasokkaana, mutta kovimmasta yllätyksestä vastasi bluesrock-konkari Eric Burdon huikealla karismallaan. Keuhkojen perusteella on mahdoton uskoa, että 60-luvun brittiyhtye The Animalsista muistettava jermu on jo 72-vuotias. Ikätovereista luultavasti vain Tom Jones painii samassa sarjassa, mitä äänenmuodostuksen voimaan ja puhtauteen tulee. Burdonin ulosanti on kuitenkin toista maata, sillä rosoiset suistobluesin perinteet ovat juurtuneet Newcastlen mieheen selvästi lujemmin kuin kepeästi viihdyttävään Walesin tiikeriin. Kelpo vertailukohta olisi myös muutamaa vuotta nuorempi Joe Cocker, jonka tappioksi on sanottava, että Burdonin raspi karhentaa tällä hetkellä selvästi kovemmin.

Eric Burdon. Pori Jazz/Markku Åberg

Eric Burdon. Pori Jazz/Markku Åberg

Bluesmiesten tunnettu perisynti on standardikierron veivaaminen pari tuntia putkeen, mutta Eric Burdon ei sortunut edes tähän. Taustabändi tuki solistia koko matkan ilmavalla boogiella käväisten parhaimmillaan jo funkin puolella. Erityisesti kahden kitaran ja hammondin yhteissointi hiveli aistikeskuksia. Setin kappaleet oli valikoitu tasaisesti Burdonin tuoreimmalta levyltä (Water), 70-luvun War-yhtyeen ajoilta (Spill the Wine) ja alkuperäisen Animalsin arkistoista. Musiikillisille juurille kaivauduttiin Bo Diddley -laina Before You Accuse Me:n myötä. Tässä kohtaa standardinomaisuuskin pelkästään sykähdytti. Loppuun säästetyt Animals-hitit Don’t Let Me Be Misunderstood ja House of the Rising Sun sulattivat sateessa seisseen yleisön lopullisesti ja muistuttivat ajasta, jolloin listakärkeen pääsi myös näkemyksellisillä cover-versioinneilla.

Maailmanluokan show selkäytimestä

Lopussa odotti luonnollisesti se ohjelmanumero, jonka vuoksi liki 20 000-päinen yleisö suostui uhmaamaan Porin armottomia sääoloja. Discofunkin aatelinen Earth, Wind & Fire pelasti luultavasti yksinään festivaalin lipunmyyntitavoitteen ja pani pystyyn kelpo show’n. Kelvon siinä mielessä, että ylisanoihin, joita pari edellistä esiintyjää suorastaan pakottivat käyttämään, ei tällä kertaa ollut aihetta. En kuitenkaan osaa sanoa, mitä EWF olisi varsinaisesti voinut tehdä paremmin. Bileet potkaistiin käyntiin Boogie Wonderlandilla, joka on rytmimusiikin historian ehdottomia menohelmiä. Kolme alkuperäisjäsentä Philip Bailey, Ralph Johnson ja Verdine White olivat lähteneet iltaan ilon kautta, kuten varmasti jokaiselle keikalle. Whiten bassottelun ja tanssimuuvien cocktail on ehkä aavistuksen laimentunut, mutta esimerkiksi Baileyn falsetti ei sitten lainkaan. Yli puolitoistatuntisen, lujaa groovanneen hittikimaran aikana saatiin nauttia myös lihaksikkaista saksofonisooloista ja parhaimmillaan viiden lyömäsoittajan rytmikudelmista.

Earth, Wind & Fire. Pori Jazz/Kari Vainio

Earth, Wind & Fire. Pori Jazz/Kari Vainio

Silti jotain jäi uupumaan: yllätyksellisyyttä, leikkisyyttä, boksin ulkopuolelle hyppäämistä. Hyvää fiilistä riitti, mutta aavistuksen etäännytetty live-DVD:mäinen maku jäi kitalakeen. Voisiko tällaiseen hommaan yli 40 vuoden aikana muodostua tietty rutiini, jonka myötä kovin rutistus on helppo jättää varastoon? Niin tai näin, en tee puuttuvasta magiikasta liian suurta numeroa. Earth, Wind & Firen show sai unohtamaan kastuneet jalat ja arvostamaan sitä, että joku on aikoinaan tehtaillut näin paksun nipun A-luokan bilemusaa. Sen läpikäyminen vaatikin enemmän aikaa kuin ohjelmaan merkitty mitätön 75 minuuttia. Ilman venymistä slotti ei olisi riittänyt loppuun säästetylle täyslaidalliselle Fantasya, Septemberia, Let’s Groovea ja In the Stonea.

Mahdollisesti jotain samankaltaista