Keikkamaistofiilikset: Ultra Bra & Maistotuokio #32 – Panimo Honkavuori Taiga North Carelian Porter

 

Huomenta/Päivää/Iltaa, Noisen lukijat.

Brewokratian syksy on ollut valitettavan hiljainen, koska kadotimme kasviston punertuessa yhteyden japanilaiseen kritiikinvaihtajaamme Brewin’ Bomber Lygeriin. Päätimme jo aloittaessamme kirjoittamaan Noiselle, että yhtäkään artikkelia emme julkaise ilman juomakommentaaria häneltä. Löysimme onneksi ulkoisten kovalevyjen kätköistä hänen pari kesäistä videointiaan, joita käyttää tällaisessa tilanteessa. Toivottavasti uusi vuosi auttaa meitä löytämään enigmaattisen maistomaisterimme.

Sitten asiaan. Pari viikkoa sitten 15.-17. joulukuuta Helsingissä Hartwall Arenalla pykättiin pystyyn kevyesti sanottuna hartaasti odotetut keikat. Yhtä festarikesää ja presidenttiehdokkuuden tukikiskaisua lukuunottamatta keveästi yli vuosikymmenen, lähes kahden, hartaudella odotettuja. Ultra Bra palasi esiintymään, nimenomaan sisätiloissa. Olimme paikalla näistä vedoista ensimmäisessä, 15. päivä.

Oli näkemys bändistä mikä tahansa, musiikkia paikalla sai koko rahan edestä. Hulppean kokoinen lava-asetelma, laulajien ja komppiryhmän lisäksi tuttu torvisektio, kuulas jousisektio ja illan lopuksi lavan takamuksen täyttänyt hulppea kuoro – kokonaisuus, jonka voisi luulla olevan oikea miksaajan painajainen. Kuitenkin viimeistään neljäntenä coolisti keinuen esitetyn Villiviinin kohdalla soundit olivat ainakin permannon tasolla tasapainossa. Alkuasetelmassa ainoa henkilökohtainen mussutuksen asia oli tasavarma kovimman keikkahekuman tappaja – areenan täyttäminen pelkillä istumapaikoilla. Ei, ei tästä keikasta mitään moshpittien riemujuhlaa ollut tarve olettaa missään tilanteessa. Lisäksi oli realistista odottaa, että jopa moni UB:n debyytin, Houkutusten Kiihottava Maku-EP:n julkaisun aikaan tuore maisteri tai lukiossa pyörivä runotyttö/-poika alkoi olla siinä iässä, että jalkojen annettiinkin välillä levätä. Ymmärrän. En vain suostu luopumaan periaatteesta, että isoilla keikoilla tulisi olla sekä lepo-osaston penkkirivit että tasainen avoin tanner joraajille.

Muusikot lähtevät usein nostattamaan tunnelmaa keikkansa alussa hieman viipyillen. Ei tänään. Heti kun Tule Pelaamaan Meidän Kanssa Krokettia lävähti käyntiin, ilmoille lävähti pilvi kultaista konfettia. Miksi odotella encoreen asti kun on resurssia ja statusta räväyttää heti?

Soitannan etualalla leijuneet laulusuoritukset olivat niin tanakat kuin vuosien takaa levyiltä, lavoilta ja Jyrki-ohjelman erikoislähetyksistä muisti. Pakko lisäksi mainita: Vuosia takaperin tuli usein fiilis, että Vuokko Hovatalla oli astetta Terhi Kokkosta tanakampi ääni tai vain rautaisempi laulutekniikka. Ehkä suurempi rooli Scandinavian Music Groupin keulilla on tehnyt Kokkoselle ekstrahyvää, koska hänen eläväinen äänensä ei nyt jäänyt yhtään Hovatan varjoon; hienoa liidausta molemmilta. Kokkosen ”sooloista” parhaiten selkäpiitä hiveli aikuiseen makuun esitetty Poika Vuoden Takaa, kun taasen Hovatan liideistä lujiten puri heleästi lumonnut Haikara. Eivätkä rivistön miähet Arto Talme ja Olli Virtaperko statisteiksi jääneet missään tapauksessa. Vahviten he pääsivät esille stemmapuolella, jota ilman UB:n kokonaispauhu olisi paljon köyhempi.

Pianonsa takaa harvoin mikrofonin ääreen käyvä yhtyeen säveltäjä Kerkko Koskinen tuli viime kesän festivaalikeikkojen lailla lavan keskiöön laulamaan Moskovan. Siinä missä Ilosaarirockissa mies kompasteli sanoissa biisin alussa, oli tällä kertaa suoritus tyylipuhdas. Onhan hänen äänensä ja neljän vakilaulajan suoritusten välillä yhä melkoinen kontrasti. Kuten useita vuosia sitten yksi bändiä rakastava pianisti-ystäväni kuvaili, Koskisen laulaminen on sellaista ”talla pohjassa rotkoon ajamista ilman turhaa kursailua, fiilis edellä”. Ei siis omastakaan mielestä huonoa, ehei, mutta hyvin omintakeista, sellaista puoliksi lausuttua. Moskovan kaltaiseen biisiin se sopii mainiosti ja tuo moniääniseen yleiskuvaan nohevasti vaihtelua.

Mitä tulee suomalaiskeikoille silloin tällöin semi-pakolliseen ”sviddu emmuista sanoja”-hetkeen, moinen kaatui tällä kertaa laulajista Talmeen syliin. Mies pääsi unohtamaan pari säkeistön riviä kesken mainiosti svengaavan Tel Avivin. Lavakumppaneiden virneistä päätellen useampikin huomasi tämän ja nostipa Hovatta peukunkin ylös Talmeen suuntaan säkeistön päätteeksi.

Hienojen sävellysten ja suoritusten soljuessa läpi illan esille nousi lukuisia pienempiäkin kohokohtia. Sokeana Hetkenä tuntuu levyllä päällisin puolin turhankin laahaavalta biisiltä, mutta nyt lava-tulkinnassa kappaleen lopun torvisektio-paisutus oli nostettu seuraavalle tasolle. Etenkin turskisti päälle hyökynyt baritonisaksofoni-soolo pisti sukat pyörimään jaloista ylös kainaloihin asti. UB:n ollessa kyseessä voi tuntua höhlältä väitellä missä biisissä lauluharmoniat sulautuvat yhteen kaikkein rautaisimmin. Ääneni saisi silti liikoja miettimättä Ilmiöitä, joka saattaa olla yhä bändin paras biisi. Itse keikan suosikkihetkeni kuultiin kuitenkin piirua ennen ensimmäistä encore-huudatusta. Illan odotetusti kovin jytäsiivu Älä Soita Tänne Enää Koskaan sisältää jo levyllä biisin keskellä herkullisen perkussio-osan. Nyt Arto Talme pohjusti tähtihetken mylväisemällä juuri oikeaan kohtaan mikkiinsä ”JAN PEEETHMAN!” ja yhtyeen pitkäaikainen perkussionisti antoi konga-rumpujen soida raivokkaasti. Sisäinen yliopisto-orkesterin perkkakolistajani itki ilosta.

Keikalla kuultiin myös ensiesitys elävänä, Vapaaherran Elämää-levyn päätöseepos Laulu Asioista. Levyllä ihan piirun laahaava ja muun levyn varjoon uppoava biisi pauhasi alussa mainitsemamme Kuopion Nuorisokuoron ja helsinkiläisen Grex Musicus-kuoron muodostaman legioonan ansiosta helkkarin komeasti.

Kun Hauki ui lavalle, alkoivat viimeisetkin jähmeät rippeet yleisöstä herätä ja nousta penkeistään loppuun asti kestäneen yhteislaulun pariin. Pakko se on myös todeta, että vaikka meillä Brewokratian kirjoissa Sinä Lähdit Pois on keveästi UB:n tylsin biisi (tai ennemminkin niin monen paremman alleen jättämä) niin kyllä omat mielipiteet sulavat melko keveästi areenallisen laulaessa biisin jetsulleen nuottiinsa Terhi Kokkosen vain osoittaessa mikrofoninsa yleisöön päin. Pahamaineisen hitaasti menoihin heittäytyvä suomiyleisökin näytti että tilanteen osuessa todellakin irtoaa.

Ensimmäisen encoren päättänyt Vesireittejä on yhä saamarin kaunis kappale. Etenkin tällaisena versiona, jossa kuoron tulkitsi kappaleen intron todella moniäänisesti. Harmi, että kaikki tosiaan päättyy joskus. Onneksi konsertti ei kuitenkaan vielä sillä hetkellä tehnyt niin, vaan toisena encorena saatiin vadelmaksi kakun nokkaan Hovatan riipaisevasti johtama Pärnu.

Kokonaisuutena tunnelma ei keikalla ollut ymmärrettävästi yhtä hurmioitunut kuin viime kesän aurinkoisilla festivaalikentillä. Tämä kertoo tosin enemmän niistä keikoista kuin tästä illasta Jaffalla, joka oli yhtä nautintoa kaikki tyyni. Settilista oli erittäin hyvä ja sisälsi hittien päälle hienon määrän harvinaisuuksia kuten Lähettäkää Minulle Kirjoja. Jos yhtään joukkueen lavaolemuksesta pystyi tulkitsemaan ajatuksia, heidät nähdään vielä livenä uudelleen. Toisaalta sen verran tanakkaa on ollut meno niin Scandinavian Music Groupilla, Vuokko Hovatalla kuin Kerkko Koskisella soololevyillään sekä Kollektiivi-projektinsa kanssa, että uutta levyä tämän porukan kanssa en uskalla toivoa tulevaksi. Mutta lisää tällaisia konsertti-elämyksiä: totta helwetissä.

Päätteeksi keikan tapahtumista vielä yhden edustajamme livenä ylös kirjaama settilista:

 

Kuten on valitettavasti saanut vuosien saatossa tottua, maamme lainsäädäntö ei areenakeikoilla edelleenkään salli juomapuolen viemistä anniskelusektoreilta keikan äärelle. En tosin usko, että tiukasti suurpanimo-sponsoroinnin syövereissä kylpevällä Hartwall Arenalla olisi kovin laadukasta olutta ollutkaan tarjolla. Jos olisi, niin Hei Kuule Suomi-veisun HEI JOKU JOENSUUUU-tervehdyksen mukaisesti pohjoiskarjalainen pienpanimotarjonta olisi maittanut jatkuvan yhteislaulutoiminnan aikana erittäin vahvasti. Esimerkiksi seuraava tumma öölberi olisi ollut erittäin vankka valinta: