Kailo: Kailo–EP (2012)

Turkulainen Kailo omaa lyhyen historian, mutta jo ensijulkaisullaan ryhmän palaset tuntuvat loksahtelevan hyvää vauhtia paikoilleen. Tyylilajiksi on valikoitunut tummasävyinen altsupop, joka ei kuitenkaan sorru turhaan pehmeyteen tai mahdottomaan synkkyyteen, vaan leijuu juuri sopivalla korkeudella.

Avauksena kuultava Anti-Organic etenee jouhevasti ja ammentaa itseensä voimapopin tarttuvuutta bändin iskiessä hetkittäin jo rokkivaihdetta silmään. Kauniisti kaarteleva Ultimate Feeling laventaa puolestaan käytössä olevaa palettia 60-luvun nostalgian ja ranskalaista uutta aaltoa tihkuvaan suuntaan. Yritys on rohkea, mutta taustat istuvat vaivatta samaan kuvaan modernin toteutuksen kanssa.

Vokalisti/kosketinsoittaja Milja Mäkelän laulua kelpaakin kuunnella, mutta siinä vaiheessa kun biisin pitäisi nousta seuraavalle tasolle, tai räjäyttää edes se pikkupotti, peruuttaa bändi tuttuihin kaavoihin ja yllätys kuivuu kasaan. Hiukan samoin käy viimeisenä soivalle Napoleon Complex –tarinalle, jonka uhkaavassa nousussa on jotain lupaavan vinoa, mutta joka osoittautuu lopulta simppeliksi poppikseksi. Palasissa itsessään ei siis ole mitään vikaa, mutta sovitustyössä olisi voinut käyttää hiukan tuoreempia piirustuksia.

Kailo avaa pelin pikkulevyllä, josta voi olla kuitenkin kaikin puolin ylpeä. Ilmaisu ja ratkaisut ovat ehkä perinteisempiä kuin mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää, mutta samanaikaisesti pinnan alla tapahtuu riittävästi. Ei siis muuta kuin lisää biisejä rustaamaan ja sitä omaa juttua kehittämään.

3 / 5