Kahden kansan punk-veteraanit muistelevat – 30-vuotias J.M.K.E. ja Rattus yhdessä juhlakeikoille

RattusRattus on yksi vanhimmista Suomen elossa olevista HC-punk-kokoonpanoista tai ehkä vanhin. Haastateltavana ennen virolaisen punk-legenda J.M.K.E.:n 30 -vuotisjuhlakeikkojen kunniaksi tehtäviä yhtyeiden historiallisia yhteiskeikkoja on bändin rumpali Veli-Pekka “Vellu” Hyvärinen. Haastattelijana toimii alkuaikojen J.M.K.E. -basisti, nykyinen Hot Kommunist -keulamies Lembit Krull. Päästetään herrat tarinoimaan ja ruotimaan musiikillisen toisinajattelun kansallista ja kansainvälistä historiaa Suomenlahden molemmilta puolilta aina juurilta tähän päivään saakka.

Lembit: Miten kaikki sai alkunsa? Alunperinhan olette kotoisin Vilppulasta, mikä on kunta Tampereen ja Jyväskylän välimaastossa? Aika monen näin vanhan ja tähän päivään asti kestäneen kokoonpanon juuret ulottuu kouluaikoihin. Jake ja Tomppa on veljeksiä, miten sinä liityit joukkoon ja oliko aikaisempaa muuta miehitystä?

Vellu: Minä ja Jake oltiin oltu luokkakavereita. Myöhemmin törmättiin jossain kansalaisopiston ”nykymusiikkipiirissä”, jossa Tomppakin vaikutti. Hommasin ekat rummut, jonka jälkeen vedimme pulkalla Jaken kitaravahvistimen meidän kellariin, josta kaikki alkoi. Kesä soiteltiin kahdestaan, kunnes uskallettiin pyytää Tomppaa mukaan. Tomppa on meitä pari vuotta vanhempi ja tuli ensin katsomaan, että voisiko meidän pikkukundien kanssa alkaa soittamaan. Tomppa asetti meille reunaehdoksi uuden nimen. Kolmesta vaihtoehdosta saimme valita ja valinta osui tuohon Stranglers-lainaan.

Lembit: Kuten nettisivuiltannekin ilmenee, Rattus on ottanut nimensä The Stranglersin esikoiselta „Rattus Norvegicus“ -levyltä. Miten paljon vaikutteita ja virikettä olette saaneet 70-luvun punkista, ja kerro vähän lähemmin, miten tää rankempi hc-juttu tuli kuvioihin? Läjä (Äijälä) (mm. Terveet Kädet) on joskus vuosikymmenien takaisessa haastattelussaan ilmoittanut, että jos Laman kaverit eivät olisi hommanneet Dischargen levyjä Tornioon päin, olisivat ehkä itse joutuneet keksimään hc:n tuolla pohjoisessa.

Vellu: Meidän aloittaessa punk oli nimenomaan 70-luvun punkkia: Sex Pistols, The Clash, UK Subs… ja tietenkin suomalaisista Pelle Miljoona yms. Me oltiin tehty meidän toinen omakustanne-EP 1981 (Fucking Disco) ja veimme niitä myyntiin Tampereelle Epe´s Music Shopiin ja toimme tullessamme nipun levyjä. Siinä setissä oli mukana mm. Dischargen Realities Of War, jota kuuntelimme repeat-asennolla erinäisiä kertoja peräkkäin. Ensimmäiset viisi kertaa lähinnä ihmettelimme, että mitä hemmettiä tämä on ja sitten se kolahti lähtemättömästi.

Lembit: Rattushan aloitti taipaleensa triona, 80-luvun puolivälissä oli laulajana Annikki, millaiset ovat olleet eri aikojen kokoonpanot?

Vellu: Liikkeelle lähdettiin triona 1978. Alkuvaiheessa 1979 oli vähän aikaa Wiri -niminen koulukaveri laulajana vajaan vuoden ja jonkun kuukauden toinen kitaristikin, kunnes taas palattiin trioon ennen esikoissinglen äänityssessioita 1980. Ennen Uskonto on vaara -sessioita kokeilimme paria laulajaa, mutta lopulta pestiin valittiin Annikki, joka oli toiminut siihen asti yhtyeen roudarina. Metallikaudella koimme miehen panoksen riittämättömäksi, ja Jake otti taas laulun hoitaakseen. Samoihin aikoihin pestasimme toiseksi kitaristiksi Kari Tommisen, ja neljällä jäsenellä mentiin aina tammikuulle -88, jolloin bändi hajosi. 2001 alkoi re-union vähän vahingossa. Ensin oli tarkoitus tehdä ainoastaan yksi keikka, ja Annikki oli mukana noin puolet keikasta. Keikkoja kuitenkin alkoi tulla tasaiseen tahtiin ja ajatus myös uuden materiaalin tekemisestä. Tuossa vaiheessa Annikki jäi jälleen sivuun ja jatkettiin alkuperäis-triona. Helmikuussa 2011 Jake päätti siirtyä sivuun. Puoli vuotta myöhemmin, parin kaverin käytyä koesoitolla, kysyin paikalliselta Jopolta miehen kiinnostusta bändin jäseneksi. Kiinnostusta löytyi, ja ekalla koesoitolla homma oli selvä.

Lembit: Henkilökohtaisesti kuulin Rattusta ensimmäisen kerran, kun J.M.K.E.:n eka rumpali Venno Vanamölder oli -85 päässyt neuvosto-armeijasta ja ilmeni, että hän oli tiukkaan kuunnellut ja nauhoittanut siihenaikaista Suomen Radio Mafia. Oletteko mitenkään olleet aikaisemmin kosketuksissa virolaiseen tai yleensäkään entisen Neuvostoliiton punk-musiikkiin ja skeneen?

Vellu: Etelänaapurin bändeistä aikanaan tiedettiin vain Apelsin ja Rock Hotel. Entisen Neuvostoliiton punk-scenestä ei ollut aavistustakaan ennen kuin kuulimme J.M.K.E.:n Tere Perestroikan. Neuvostoliitossahan piti kaikki olla niin hyvin, ettei siellä mitään kapinallisia punk-bändejä edes tarvittu!

Lembit: Vennon kautta saatiin Viroon myös ensimmäinen Laama -fanzine. Se oli ilmestynyt juuri -85, ja siellä oli aika peruusteellinen, muistaakseni Vote Vaskon (Rattuksen pitkäaikainen manageri / ystävä) kirjoittama Euroopankiertueen raportti. Miten paljon olette bänditoiminnan lisäksi olleet muuten aktiiveja ko alakulttuurissa? Veganismi ja eläinsuojeluhan on olleet ko. porukan avainsanoja alusta lähtien. Oletteko myös osallistuneet erilaisiin mielenosoituksiin talonvaltauksiin ym 80-luvulla?

Vellu: Maalaispoikina me oltiin aina vähän ulkona noista kuvioista ja menty aina musa edellä. Olemme olleet hyvin järjestäytymättömiä alusta pitäen, ts. pyörineet omissa kuvioissamme ja valtapunk-skenen ulottumattomissa. Se on helppoa, kun asut pienellä paikkakunnalla ainoina punk-henkisinä hemmoina.

Lembit: Laamasta ilmeni myös tilanne, mistä en itse ole miksikään pitänyt, eli joku seurue piti itseään enemmän „oikeaoppisina“ punkkareina, kun toiset. Lisäksi ilmeni tuohon aikaan, että moni hc bändeistä esim. Kaaos ja Riistetyt mitkä yrittivät vaihteeksi muuta, rockimpaa tyyliä, saivat siitä muulta punk-porukalta “köniinsä”. Rattuksellakin on ollut tietääkseni oma metalliaikakausi ja metallinen levykin, kerro vähän siitä? Ja miten olette itse suhtautuneet tähän punkkien väliseen kilvoitteluun „oikeaoppineisuuden“ puolesta?

Vellu: Nuorempana putkinäköisyys on usein yleistä. Hommahan tosiaan meinasi karata hieman käsistä, niin kuin aina välillä tuntuu nykyäänkin tekevän. Punkissahan ainakin alun perin oli kysymys tekemisen vapaudesta. Siihen aika huonosti istuu tuollainen ”oikeaoppisuus”. Niinhän niissä aina pyrkii ennen pitkää kuitenkin käymään. Samoin kävi meidänkin kohdalla, mutta ei me siitä olla koskaan kovasti huolta kannettu. 1986 innostuttiin thrash-tyyppisestä metallista siinä määrin, että kävimme purkittamassa albumin oikein englannin kielellä. Alun perin levy piti ilmestyä Suomessa Dekadenz-merkillä, mutta Nisonen piti sitä liian metallisena. Levy kuitenkin julkaistiin parin seuraavan vuoden aikana Ranskassa ja Brasiliassa, jossa se tuntuu olevan yllättävänkin suosittu. Rattuksen metallikausi oli tietyssä mielessä luonnollista siirtymää soittamassamme musiikissa. Jos julkaisumme käydään läpi, on havaittavissa jatkuva muutos tuotoksissamme. Se kertoi osaltaan, miten oma musiikkimakumme muuttui suht lyhyessä ajassa, noin viiden vuoden aikana. Ja kun hc:n nopeus saatiin yhdistettyä metalliseen, hiukan monimutkaisempaan ja taitavampaan soitteluun, se vain kolahti. Meidän soittelu tosin oli enemmänkin sitä hc-tasoa taidollisesti…

Lembit: 90-luvulla luin Laama-fanzinesta innoitusta saaneena Pentti Linkolan ekofasistisen suurteoksen „Toisinajattelijan päiväkirjan“ ja olin siitä hirveän innoissani. Miten tunnelmat ovat nykyaikana, kun eri tahoilta kuuluu maailmanpoliisin, Yhdysvaltojen työstävän yleismaailmallista resurssienhallintapolitiikkaansa viemällä „demokratiaansa“ kolmannen maailman maihin saadakseen vieläkin isomman vallan valtaa pitävälle eliitille. Pidättekö tällaista vain salaliittoteoreetikoiden humpuukina? Joka tapauksessa nähdäkseni maailma on taas lähempänä 3. maailmansotaa, kuin koskaan aikaisemmin Kennedyjen jälkeen. Venäjällä käyneenä pitäisi teilläkin olla jonkinmoinen kuva sikäläisestä tilanteesta. Aika moni tässä maailmassa on kyllästynyt päälaelleen käännetystä demokratian irvikuvasta. Mitä mielestäsi seuraavaksi tulee tapahtumaan? Onko ihmisillä enää toivoa?

Vellu: Tilanne tuntuu olevan vähän sama katsoi sitten länteen tai itään. Syyriassakin taidetaan avun nimissä pommittaa niitä, jotka parhaiten sopivat omiin intresseihin. Venäjällä käydessämme pelottavalta näytti lähinnä Moskovassa vastaan tullut voimakas Putin -kultti. Oli huvittavaa nähdä omin silmin pro-Putin -mielenosoitus Moskovassa, kun Ukrainan kriisi kärjistyi venäläisten joukkojen maahan tunkeutumiseen. Toisaalta taas tyypit, joihin saimme tutustua, olivat aivan samanlaisia kuin missä tahansa muuallakin kulkiessa. Viime aikoina myös uskonnolliset äärijärjestöt lähinnä islamilaisessa maailmassa ovat olleet vahvasti esillä, ja vain pahassa. Pahoin pelkään, että tulemme lukemaan ikäviä uutisia tänäkin vuonna heidän tekemistään terrori-iskuista. Mielenkiintoista tosin on nähdä, mihinkä maailmanpolitiikassa ollaan menossa, kun maailman öljyriippuvaisuus pienenee ja painopiste siirtynee Lähi-Idästä hiljalleen pois. Lisääntyykö kansainvaellukset kohti Eurooppaa entisestään ja miten Eurooppa siihen reagoi. Tästähän meillä Suomessa alkaa olla jo aika lailla omakohtaistakin kokemusta. Pohjois-Korea vetypommeineen!! Mutta aina on kuitenkin selviydytty ja toivo elää vahvana!

Lembit: Rattusta ovat pitäneet vaikuttajinaan niin Max Cavalera (mm. ex-Sepultura, Soulfly) ja Rytmihäiriönkin porukka, mistä moinen kunnia? Olette myös aika tunnettuja latinalaisessa Amerikassa, missä olette kiertäneet aika lailla viime vuosikymmenien aikana, kerro vähän tuosta skenestä, miten olette luoneet kontakteja, millaiset tunnelmat tuossa maailmanosassa vallitsee?

Vellu: Tuohon on vaikea vastausta antaa. Me satuimme olemaan yksi 80-luvun Suomi-hc:n bändeistä, ja joku juttu meidän tekemisessämme on innostanut erinäisiä ihmisiä. Iso kiitos asiassa kuuluu Vote Vaskolle, joka oli aktiivinen ympäri maailmaa. Kasetit ja levyt kulkivat ja aloimme yllättäin saamaan postia Etelä-Amerikkaa myöden, josta olimme hyvin hämmästyneitä. Tuohon aikaan yhteydenpito oli vielä melko hankalaa ja alkeellista verrattuna nykyhetkeen. Etelä-Amerikassa tai Meksikossa kierrellessä tulee väkisin välillä sellainen huvittunut fiilis suomalaisten bändien valituksesta poliiseja, sosiaalisia oloja yms. vastaan. Ongelmat on melko lapsellisella tasolla verrattuna sikäläiseen meininkiin. Keikat siellä päin maailmaa on riehakkaita. Kansanluonne on vähän erilainen. Loistavia tyyppejä kaiken kaikkiaan.

Lembit: Rattuksesta puhuessa ei voi koskaan olla puhumatta Voitto (Vote) Vaskosta, joka oli vuosikymmeniä managerinne ja on samalla hoitanut pikku levypostimyyntiä P-Tuotantoa. Miten Rattus ja Vote löysivät toisensa? Oletteko vieläkin yhteistyössä?

Vellu: Oikea termi lienee asianhoitaja. Käytännössähän Vote oli se ihminen, joka ainakin meidät teki ulkomailla tunnetuksi P-Tuotannon kautta. Aikoinaan Vote osti meidän ensimmäisiä omakustannelevyjä ja ensimmäisen kerran tapasimme miehen Jyväskylässä Ilokiven keikalla joskus 1980? Vote asui alkuun lähellä Pieksämäkeä, mutta muutti hyvinkin pian Jyväskylään. Mies myös järjesti Pusheadin kansitaiteilijaksi parille levyllemme. Viimeiset isommat Voten Rattus-projektit oli 7 keikkaa sisältänyt kiertue Saksassa, Sveitsissä, Ranskassa ja Hollannissa keväällä 2005 sekä 14 keikan USA:n itärannikon rundi 2004. Mutta edelleen mies on ollut välittämässä meille kaikenlaista pientä ja Votella taisi olla vähän sormet pelissä muun muassa tämän tulevan Tallinnan keikan virityksenkin suhteen. Voten kanssa olemme edelleen hyvät ystävät.

Lembit: 80-luvun puolivälissä otitte vokalistiksenne Annikin. Siihenhän jää Rattuksen metallisempi aikakausi, täksi päiväksi myös Jake on positunut kuvioista, onko kertaakaan ollut tunnetta lopettaa koko touhu? Oliko Jaken lopetus mitenkään ennalta ennustettavissa?

Vellu: Kaikkeahan sitä aina välillä toki miettii, mutta niin kauan kun homma vaikuttaa hauskalta ja keikkojen soittaminen antaa sopivan adrenaliiniruiskeen, on edelleen hyvä syy jatkaa. Kyllähän Jaken lähtö meille yllätyksenä tuli kesken uuden levyn demojen työstämisen. Jälkeenpäin ajatellen toki tiettyjä merkkejä leipääntymisestä ja motivaation siirtymisestä muihin asioihin oli havaittavissa.

Lembit: Suomessa, niin kuin Virossakin viina ja punk on kävelleet käsi kädessä. Miten on Rattuslaisten suhde alkoholiin, kun vuosien varrella siihen on kaatunut rankempikin äijä? Ymmärtääkseni jotkut bändit ovat keikkaliksansakin ottaneet juomana (Unicef) ja Maho Neitsytkin vielä jotenkin jakselee. Miltä tuntuu 50-vuotiaana olla viellä rivissä ja miten se on onnistunut? Kaaoksen Jakke, Unicefin Tino ja moni muukin ovat menehtyneet siinä metakassa. Onko niin, että viina ei petä kumminkaan, kun se on alusta alkaen ollut näin olennainen osa kansanperinnettä?

Vellu: Sanotaanko vaikka niin, että alkoholi ei ole meille muodostunut ongelmaksi eikä itsetarkoitukseksi. Joskus aikoinaan soitimme yhden keikan, joka omasta mielestämme meni helvetin hyvin, liiallisen alkoholin vaikutuksen alaisena. Jälkeenpäin kuultuamme tallenteen, päätimme ettei tuollaista potaskaa voi lipun ostaneille ihmisille esittää. Tempot ovat keikoilla kuitenkin sitä luokkaa, ettei homma yksinkertaisesti toimi humalassa. Dokata voi halutessan sitten muuten. Kaaoksen Jakke ja kumppanit vierailivat usein luonamme Vilppulassa 80-luvulla ja pakko sanoa, ettei me aivan poikien juomatahdissa tahdottu pysyä. Näin jälkiviisaana, ehkä hyvä niin.

Lembit: Olette kuulemani mukaan esiintyneet myös Venäjällä. Hiljattain tapasin entisen bändikaverini Laurin (Leis – Vennaskond, ZLO & Psychoterror, ex- Hot Kommunist) luona Tallinnassa joskus ainakin TK-n sinne järjestäneet Kirillin ja Denisin. Mitkä on muistelmat Venäjältä? Oletteko aikaisemmin esiintyneet muualla Baltian maissa?

Vellu: Pari vuotta sitten soitimme kolme keikkaa: Moskova, Pietari ja Petroskoi. Oli myös ensimmäinen kerta, kun tuli Venäjällä/entisessä Neuvostoliitossa edes käytyä. Reissuhan oli pikainen, joten hirveästi emme ehtineet tehdä muuta, kuin matkustaa ja soittaa. Olihan tuo junamatka Petroskoista Moskovaan oma kokemuksensa. Moskovan ja Pietarin erilaisuus oli silmiinpistävä. Ja tie näiden kahden miljoonakaupungin välillä oli todella surkea… Miliisit tuli nähtyä, samoin kuin Punainen tori ja edellä mainittu mielenosoitus. Piakkoin soitamme siis ensimmäisen kerran Virossa ja ehkä joku päivä myös Latviassa ja Liettuassa.

Lembit: Kaikki vanhat suomalaiset hc-bändit ovat uransa aikana kokeilleet erilaisia tyylisuuntia, enemmänkin metallin suuntaan, niin TK:lla (Terveet Kädet) kuin teilläkin on ollut sellainen aikakausi. Riistettyjen viimeinen levy kuulostaa myös aika metalliselta. Teidän „Turta“-albuminne on käännös taas metallisempaan suuntaan? Onko se tiedostettua vai ympyrä taas jotenkin sulkeutuu? Miten paljon seuraatte nykyajan punk-musiikkia tai mitkä ehkä ovat mieleenjääväimmät nykyajan esitykset?

Vellu: Näyttää, että kaikki vanhatkin brittisuuruudet ovat eloisia. GBH:n viimeinenkin kuullostaa enemmän 70-luvun punkilta, kuin hc-metakalta. Omasta mielestä ”Turtasta” tuli enemmän hardcore kuin pitkään aikaan meidän levyt on kuulostaneet. Toki Jopon mukaantulo on tuonut myös metallisempiakin sävyjä. Kaikki on kuitenkin loppuviimein kuuntelijan korvassa. Ei se ole ollut tiedostettua tai mitenkään erityisesti suunniteltua. Näin tänään, ja huomisesta ei taas vielä tiedä.

Lembit: Rattus on nykyaikana tunnetumpi Amerikan mantereella, kuin kotimaassaan, tai ainakin siltä tuntuu, miten olette aikaansaaneet sellaisen kuuluisuuden? Kun 80-luvulla oltiin hyvin aktiivisia kaikin tavoin ja informaatio liikkui kirjeitse, tuntuu että tätä yhteistyötä eri maiden punkkien välillä ehkä harrastettiin tiiviimmin, miten paljon on nettiaikakausi lähentänyt teitä aikalaisiinne alan harrastajiin muualla maailmassa?

Vellu: Siltä vähän vaikuttaa. Bändillä oli jo runsaat 30 vuotta sitten välillä sellainen olo, että emme ole välttämättä ihan arvostetuimpia ja halutuimpia bändejä Suomessa. Toisaalta on hauska olla hiukan paitsiossa. Suuri osa “Amerikan valloituksesta” tapahtui c-kasettien välityksellä. Punkit äänittivät omia levyjään ja lähettivät kasetit toiselle puolelle maapalloa. Tätä kautta Rattuksenkin tietoisuus kasvoi niin Amerikan mantereilla kuin Euroopassakin. Suomen kielikin tuntuu olevan eksoottista ja on kuulemma sopivan kulmikasta ja vihaista musiikkiimme sopien (kuten varmasti Virokin). Nykyään netin aikana kaikki on tietenkin paljon helpompaa, ja ehkä siksi saattaa tuntua siltä, ettei samaa innostusta ja tiiviyttä ole niin kuin ennen. Ja olihan yhteydenpito ennen huomattavasti työläämpää, kuin nykyään. Toisaalta onhan esim. kiertueiden järkkääminen huomattavasti kätevämpää, kuin silloin, kun oltiin kirjeiden varassa. Meiltä jäi 80-luvulla jenkkikiertue tekemättä, kun Suomessa oli postilakko, emmekä saaneet ajoissa varmistusta siitä, että kyseinen kiertue olisi toteutunut.

Lembit: „Turta“ on ensimmäinen ja tähänastisesti viimeisenne pitkäsoitto uuden kitaristi-laulajan Jopon kanssa, miten hän on sopeutunut bändiin, vaikuttaako ikäero muihin bändin jäseniin, mitenkään muuten hänen asennoitumiseensa tai teidän välisiin suhteisiin?

Vellu: Jopon tausta musiikillisesti on jossain määrin erilainen kuin meillä senioreilla, eli ainakin grunge on ollut suuressa roolissa miehen nuoruudessa, vaikka on tuo punkinsakin kuullut. Kaveri on 15-17 vuotta nuorempi, kuin me ja toki hiukan eri tilanteessa siis elämää ajatellen. Siinä missä meidän jälkeläiset ovat jo täysikäisiä, ei Jopolla niitä vielä ole. Kyllähän Jopolla oli alkuun tottuminen meidän huumoriin. Normaali-elämässä olemme aika vähän tekemisissä, lähinnä musiikkiin liittyen.

Lembit: Vanhempi tuotantonne on ilmeisesti suurilta osin ollut Jaken käsialaa, kuka yhtyeessänne kirjoittaa biisit ja millainen on ollut työnjako viimeisellänne „Turta“ albumilla? Milloin on odotettavissa uutta materiaalia levytettynä?

Vellu: Jaken osuus biiseistä kasvoi levy levyltä, ja Stolen Life:lle taisi tehdä paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki kappaleet. Sama trendi jatkui myös reunionin jälkeen “Rattus” ja “Uudet Piikit” -levyillä. Turta on suurimmaksi osaksi Jopon käsialaa, kolmea biisiä lukuunottamatta. Sovitukset biiseihin tehdään yhteisesti, eli jokainen hoitaa soittimensa, miten parhaaksi näkee. Tempo on pitkälti minun ja Tompan toiveiden mukaista, eli mielellään nopeata. Tulevaakin matskua on jossain vaiheessa tulossa. EP-muotoista julkaisua on kaavailtu. Ilmestyy, kun on sen aika…

Lembit: Olette viime vuoden lokakuussa tehneet juuri Meksikon kiertueen. Tallinnan Rock Cafen J.M.K.E.:n 30-vuotisjuhlakeikka tulee olemaan ensimmäinen keikkanne Virossa. Mihin päin on aikomus suuntautua vielä tänä vuonna ja yleensä lähitulevaisuudessa? Miten kauan Rattus aikoo vielä pelittää?

Vellu: Erilaisia virityksiä on aina ilmassa, mutta ei vielä mitään julkaisukelpoista. Etelä-Amerikka ja Aasia aina kiinnostaa. Rattuksen elämän pituudesta ei ole virallista suunnitelmaa. Soitellaan nyt ainakin vielä niin kauan, kun hommasta jää hyvä fiilis ja hommat voidaan hoitaa 100 lasissa.

Lembit: Voin varmasti sanoa, että jykevä rumpukäsittelysi oli minunkin ensimmäisen hc-bändini rumpalin esikuvia. Olen jopa joskus sanonut, että jos Vellu (Veli-Pekka) soittaisi Metallicassa, niin ei tätä parin vuosikymmenen erehdystä ehkä olisi koskaan ollutkaan. Miten tuntuu olla ainakin yhden genren soitannollisena esikuvana? Onko se näin vanhempana lisännyt paineita?

Vellu: Onneksi olen tällaisiin höpinöihin törmännyt vasta myöhempinä vuosina, ettei kusi päässyt jo aikaisemmin nousemaan päähän! Ikä ei ole tuonut paineita. Hauskahan toki tuollaista on kuulla, mutta en ole kyllä kokenut ihan tuollaista asemaa omaavani. Ikä ei ole ainakaan vielä tuntunut olevan ongelma. Päinvastoin, vuosien myötä homma tuntuu luistavan vaan rennommin.

Lembit: J.M.K.E. täyttää tässä kuussa 30 v, ja teidän yhtyeenne lähentelee jo 40 vuotta. Miltä tuntuu, kun fanipohjaa löytyy niin lapsista kuin heidän lapsistakin? Voittaako pahuus? Omia lapsia katsellessani, on se enemmän kulttuuri ja tietopohjainen kysymys. Miten ovat perheenne kestäneet kaikki nää vuosikymmenet?

Vellu: Keski-ikä keikoilla varsinkin Suomessa on aika korkea. Amerikan puolella näkee jonkin verran vanhempi-lapsi -yhdistelmiä, joka on hauska näky. Meksikossa pienimmät osasivat hädin tuskin kävellä… Pahuus tulee aina olemaan läsnä, muttei toivottavasti voita! Eihän tämä nyt niin kokonaisvaltaista hommaa kuitenkaan ole, etteikö sen takia perheet olisi kestäneet.

Lembit: Nyt kun 22.01 teillä on ensimmäisenä keikka Nosturissa  23.1. Tallinnassa Rock Cafe-ssa, niin olisiko jotain lisättävää ko. juttuun? Jotain toivoteltavaa ehkä virolaiselle yleisölle?

Vellu: Tosi hienoa päästä ensimmäistä kertaa Viroon asti keikalle. Pitkään sitä on saatu jo odottaakin! Kaikki sankoin joukoin mukaan juhlimaan 30-vuotiasta J.M.K.E.:tä!

 

 

Livenä:

J.M.K.E. (EST) 30-vuotisjuhlakeikka + Rattus + Hot Kommunist (EST) + NollaNollaNolla  @ Nosturi, Helsinki. pe 22.1. Liput: 14,50 €

J.M.K.E. (EST) 30-vuotisjuhlakeikka + Rattus + Psychoterror (EST) + Hot Kommunist (EST) + SS Robot (EST) @ Rock Cafe, Tallinna (EST) la 23.1. Liput 15€

 

Rattus