Jupu Group : Umpeen kasvoivat polut – “Pitkään talvehtineen ja nahkansa luoneen Suomi-progeryhmän paluu”

Vuonna 1975 ensialbuminsa aikaan saanut Jupu Group nukkui talviuntaan kaikkiaan 45 vuotta. Yhtyeen historia pähkinänkuoressa on seuraavanlainen.

Viulisti-säveltäjä Juhani “Jupu” Poutanen ja kitaristi Janne Louhivuori perustivat alkuperäisen kokoonpanon 1970-luvulla. Yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat tuolloin heidän lisäkseen rautainen muusikkokaarti: Ilkka Hanski, Upi Sorvali ja Jukka Linkola.

Mikael Wiikin tuottaman kokoonpanon ainoaksi jäänyt albumi “Ahmoo” näki päivänvalon Hi-Hat-levymerkin julkaisemana vuonna 1975. Levyn ilmestyessä kokoonpano oli jo hajonnut.

Vuonna 2020 Poutanen kokosi uuden nuorista muusikoista koostuvan kokoonpanoon keskittyen itse musiikilliseen tutorointiin, tuottamiseen ja kokonaisvaltaiseen laadunvalvontaan. Huhtikuussa 2021 yhtye äänitti “Umpeen kasvoivat polut” -albumin. Se koostuu instrumentaaleista ja Helena Anhavan, Helvi Juvosen, Ōtomo no Yakamochin sekä laulaja Meerika Ahlqvistin runoihin tehdyistä sävellyksistä.

Bändiyksikölle sovitetun fuusiojazzin ja Otto Porkkalan ärhäkän progekitaroinnin sekoittava, mukaansatempaava keitos, “Kapriisi” aloittaa kiehtovan musiikillisen matkan mahtipontisesti. Kimuranttina mutta silti loogisena jatkumona pitkin matkaansa muuntautuva kappale on soitannollisesti albumin uljassointisinta ja rockeinta kamaa lievine soitannollisine King Crimson ja YUP -viitteineen.

Kuulasäänisen vokalisti Meerika Ahlqvistin Ultra Bra -mallinteisesti tulkittu “Istut yksin” nousee kuin maan pinnasta kasteenomaiseksi, ryöpsähteleväksi blues-folk-harsoksi, joka näyttää progerock-moukarinsa puolivälistä eteenpäin Jethro Tullin tyyppisenä, vehreän intensiivisenä monijakoisena mutta mieleen jäävänä soitantana. Rytmiryhmän, basisti Heikki Saarenkunnas – rumpali Oskari Niemi pitävät aallokossa seilaavan Jupu-paatin vakaasti ja selkeäpiirteisesti kurssissa. Helena Anhavan runoon ja muinaisen japanilaisen tankarunoilija Ōtomo no Yakamochin paljon kertoviin kielikuviin perustuvat sanoitukset sisältävät ajattomia havaintoja ihmisten välisestä kommunikaatiosta ja sen puutteesta.

Helvi Juvosen säväyttävään sanoitukseen perustuva albumin nimikkokappale alkaa rauhallisen kutkuttelevan taideblues-fuusiona ja muuntautuen mystisen taianomaiseksi kokeelliseksi pop-jazziksi nostamatta kierroksia liiaksi. Salaperäisen kiehtovan himmailu on albumin helpoimmin kuunneltavaa osastoa.

Pekka Pohjola Groupin “Kätkävaaran lohikäärme” -viboja aiheuttava “Enkeli”  alkaa erittäin tutun oloisella 1980-luvun finnhits-tyyppisellä melodiateenalla päätyen kiivaaseen mutta upeasti sähköviulisti Lotta Ahlbeckin, kosketinsoittaja Mikko Pataman ja kitaramaestro Porkkalan instrumenttien säkenöivään vuoropuheluun. Kappaleena “Enkeli” on runsas ja erinomaisesti jäsentynyt instrumentaali, jossa kullakin soittimella on oma luonteva roolinsa.

Albumin skitsointa jazz-revittelyä sisältävä kappale on albumin avausraidan raskassointisempaan jytäprogeilun kaltainen “Giba”. Väliosassa biisi muuntautuu jopa kiharaisen bebop-tulitukseksi. Kliimaksin saavuttamiseksi meininki lässähtää kuitenkin kiusallisen sisäsiistiksi ja absoluuttiseen oikeaoppisuuteen pyrkiväksi opistojazziksi. Muutoin kappale edustaa albumin ylväimmin soivaa osastoa.

Kokonaisuuden ensimmäisenä singlenä julkaistu
“Kääntäisikö hän selkänsä” on albumin modernein pop-jazz-biisi. Siinä vokalisti Meerika Ahlqvistin käsialaa oleva, ihmisolennon itselleen haalimaa valtaa ja mutta vähäistä vastuuta tekojensa seuraamuksista heijasteleva sanoitus ei myöskään jätä kylmäksi.

Puoliksi seesteisen instrumentaalin ja puoliksi fuusiotaidemusiikin tonteilta kohoavan “Pihapuun” vaikutus jää chillin tasapainoisen intro-osuuden jälkeen allekirjoittaneelle etäisemmäksi kuin mikään albumin muu kappale. Sinällään on varmaankin palkitsevaa, että soittotaidollisesti korkeatasoinen ja kunnianhimoinen ryhmä tuhlaa soitannollisen tulkinnallisen voimansa entistä haastavampiin teoksiin. Konventionaalisempaan musiikkiin tottuneen kuulijan on vaan haastavaa pysyä loppuun asti esim. liian täyteen sovitettujen kosketinosuuksien kyydissä. Onneksi Ahlbeckin sähköviulun rauhoittavista, pitkistä sävelistä koostuvat soitto-osuudet ja Helena Anhavan käsialaa olevat sympaattiset sanoitukset pelastavat biisin loppuosasta paljon.

Albumin päättävä, vokalisti Ahlqvistin sanoittana “Täyttymys” osoittautuu erääksi albumin raikkaimmaksi kappaleeksi. Se on polyrytmisyydestään huolimatta maukkaan suoraviivainen, lyyrisen tulkintansa puolesta Värttinän mallintaman karjalaisen runonlaulannan mieleen tuova, vahvan 70-lukuinen proge-rock, jonka useampi eri käänne ja soitannollinen osa rikastuttaa muiden osien vaikuttavuutta. 

Jupu Groupin paluualbumi on pienine heikkouksineenkin sofistikoituneen musiikkimaun omaavalle mainio koko kesän ääniraita. Samalla se on vahva voimannäyttö kokemuksen ja näkemyksen sekä nuoren, inspiroituneen fuusio-orkesterisoiton onnistuneesta yhteyttämisestä ja toistensa ominaisuuksien täydentämisestä.

4/5