Juliet Jonesin Sydän : Kansas -“Kypsyneen yhtyeen vivahteikas ja upea paluu”

(Turenki Records 2020)

Edellisen albuminsa “Hai!” vuonna 1996 julkaissut oululainen Juliet Jonesin Sydän on palannut 24 vuoden levytystauoltaan. Matkan varrelle on mahtunut puolittaisia paluita pelkällä Juliet Jones -nimellä toimimisen ja Juliet Jonesin Sydänystävien vierailijoiden tulkitsemien “Kadonneita lauluja” -albumin myötä. Silti nyt tulee jotain kovempaa ja alkuperäisempää. Vuonna 2015 uudelleen aktivoituneelle suomi-rock-viisikolle miltei neljännesvuosisadan mittainen tauko tuntuu tehneen pelkästään hyvää. “Kitaratähden” alkuriffeistä lukien on selvää, että Juliet Jonesin Sydän ei palannut leikkimään, mutta ei myöskään mutrussa suin. Avausbiisin riffit sinkoavat kipinöitä niin vanhan AC/DC:n kuin Thin Lizzynkin suuntaan. Kitaristi Sami Pirkolan veistelemät biisit ovat kauttaaltaan laadukkaita, lennokkaita, puhuttelevia ja kokonaisuudessa mallikkaasti toisilleen tilaa ja muotoa antavia laatuteoksia. Pirkolan ja toisen kitaristi-laulaja Kari Hyvärisen vuorotellen tulkitsemat biisit tuovat kokonaisuuteen mukavasti vaihtelua vanhaan tuttuun Jones-malliin. Albumin ainoa poikkeus kyseisestä linjasta on yhtyeen edesmenneen biisintekijä Seppo Kansanojan sävelkynästä lähtöisin oleva, kauniin hauras albumin päättävä nimikkobiisi.

Kansasin” biisiarsenaalin ehdottomaan kärkeen nousee Bostikin lailla päähän tarttuvan kertosäkeen omaava “Hullua” sekä kaikessa raadollisessa lohdullisuudessaan liikuttavat “Synkkä mies” ja “Ennen kuolemaa”. Mukavaa on myös huomata, että yhtyeen basisti Kari Heiskarin (ex-Mamba) matalasta rekisteristä tulkitsemat “Runotyttö” ja “Saanko luvan” tuovat mieleen yhtyeen alkuperäisjäsenen, parkinsonin taudin takia yhtyeen toiminnasta sivuun vetäytymään joutuneen laulaja/ kosketinsoittaja Eero Hyypän vokaalitulkinnat vuosikymmenten takaa. Kyseinen ominaispiirre nivoo hienosti yhteen vaikutelman uuden ja vanhan Juliet Jonesin Sydämen soundipoliittisista eroavaisuuksista. Mm. J. Karjalaisen ja Kauko Röyhkän bändeissä soittaneen Pekka Gröhnin koskettimet täydentävät kappaleita mallikkaasti. Yhtään hutia ei yhdentoista biisin nippuun ole päätynyt. Ei ole vaikeaa kuulla, että yhtye nauttii uusien biisien soittamisesta täysin rinnoin. Levyn loputtua “Kansas” kutsuu painamaan play-nappia uudelleen, ja jälleen kerran, taas alusta.

Kyseessä on verevin Suomi-rock-albumi miesmuistiin. Erinomaisuutta hipova ja uusia toistokertoja janoava albumi vetää puoleensa kerta toisensa jälkeen. Meillä Noisessa neljä ja puoli pistettä pyöristyy ylös viiteen.

5/5