Jess And The Ancient Ones : Second Psychedelic Coming: The Aquarius Tapes – Rönsyilyä yli äyräiden

jess second coming album cover

(Svart Records, 2015)

 

Kuopion okkultistisurffarit ovat palanneet kosmisella tripillään pitkäsoittorintamalle. Huikean, vuonna 2011 juokaistun bändin omaa nimeä kantaneen debyyttialbumin jälkeen Jess And The Ancient Ones on saanut tuulta mustien siipiensä alle edeten sivuilleen katselematta ja kunnianhimoisesti pitkin omia, merkitsemättömiä polkujaan.

Yhtyeen debyytin jälkeen se julkaisi pari musiikillisesti kokeellisempaan ja hapokkaampaan suuntaan kallellaan ollutta singleä / EP:tä. Yhtyeen toisella virallisella julkaisulla, vuoden 2013 Astral Sabbath -EP:llä yhtye oli vaihtanut jytäriffittelypainotteisen voimapoljennon ja uljautta uhkuvan melodisuuden himmailevampaan ja hapokkaasti kuplivampaan, asteen sisäänpäin kääntyneempään psykedeeliseen maalailuun.  Jykevät 70-luvun jälkipuoliskolle viittaavat Rainbow, Thin Lizzy ja Uriah Heep -henkiset heviriffit ja uljaat terssiharmoniakitarakuljetukset ovat vaihtuneet parissa vuodessa 60-luvun lopun, esim. Jefferson Aeroplanen, Arthur Brownin ja Covenin suuntaan kallistelevaan, varsin monisäikeisesti rönsyilevään, synkkään hämyilyyn, jopa tummanpuhuvasti soulahtavaan ja hipahtavaan sointiin. Kyseinen muutos oli alun alkujaan pettymys heavymman Jess -ilmaisun diggarille.

Oletettavaa on, että yhtyeen kitaristi Von Strohin viimekesäinen poislähtö bändistä painotti entisestään nykyistä JATAO -soundia, missä biisit eivät ole olleet läheskään yhtä heviriffivetoisia kuin yhtyeen debyytillä. Tuulta muinaisten purjeisiin lisäsi kuitenkin herra Kim Pedersen, alias King Diamond, joka valitsi useiden ehdokkaiden joukosta kuopiolaisyhtyeen kuluneena vuonna jenkkirundinsa lämppäriksi.

Joulukuussa julkaistun Second Psychedelic Coming: The Aquarius Tapes:in avausbiisissä Samhainissa on ilman suurempia vaikeuksia kuultavissa vaikkapa lievän viitteellisesti kaikuja Misfitsin Hollywood Babylonista muistuttavasta psychobilly-vatkauksesta, mutta jää biisinä hyvää kertosäettä köyhemmäksi, pari vuotta takaperin singlenä julkaistun, oikein mainion Castaneda -kappaleen varjoksi. Jessin kuulaan vahvoista laulusuoritteista paikoin jopa itsensä munaskurockin kuningattaren Janis Joplin -vainaan mieleen tuova The Flying Man on biisinä maukas, hienosti kummittelevalla hammondilla koristeltu groove-pala. Albumilta singlenä lohkaistussa, tribuuttina LSD:n keksijä Albert Hoffmanille omistetussa rehvakkaassa twistissä In Levitating Secret Dreams löytyy A-osan ja kertosäkeen osalta varsin lupaavaa menoa ja nostetta, mutta mikä ei lopulta kovastakaan puskemisesta huolimatta taivu eikä jännity uljaimpaan potentiaaliseen mahdolliseen kaareensa.

Crossroad Lightningin pelkistetyn shamanistisessa tunnelmoinnissa yhtye puolestaan tavoittaa miellyttävällä tavalla kiinnostavia, askeettisia retro-henkisen happopopin sävyjä Jessin laulun ollessa pieniä nyansseja ja äänenkäytön vivahteita myöten täyttä timanttia tarjoillen mielikuvia jopa tumman Motownin ja upean Americana -laulannan suunnasta. The Doorsin Love Me Two Timesistä muistuttavan shuffle bluesin ja rautalankaisen twang-kitaroinnin sävyjä nippuun punova Goetia Of Love puolestaan onnistuu tarkoituksessaan niin hyvin, että nousee ehdottomasti albumin piristävimpien biisien kastiin.

Tajuntaa laajentava albumin päätösjötkäle; melankolisesta bluesista alkunsa saava, aavistuksen “Floydisti” progahtavasti, hiljisuudesta äkkiarvaamatta monumentaalisiin mittasuhteisiin kasvava Goodbye to Virgin Grounds Forever on vaikea pala niellä ja jakaa mielipiteitä. Ensin se on kuljettavinaan rauhoittavalla tunnelmallaan albumin levolliseen päätökseen. 13 minuutin kohdalla yhtye kuitenkin muuntaa AOR-sointisen väliosion kautta homman päälaelleen hapokkaan kiivaaseen proge-fillailuun yltyvän, Jessin maanisesti hoilaaman väliosan kautta ja jatkaa edelleen seesteiseen piano-outroon ja kuoromusikaalista muistuttavaan, albumin päättävään, sinällään komeaan jäähyväistunnelmaiseen kuoro-osuuteen. Kaikki tämä summattuna yhteen jättää kunnianhimoisesta kappaleesta ja samalla albumista jokseenkin skitsofrenisen jälkimaun. Näin oli epäilemättä tarkoituskin.

Kun happo vaikuttaa kunnolla, tajunnan rajapinnat venyvät villisti, ja hulluuden ja nerouden rajaa on täysin turhaa edes koettaa osoittaa. Silti Second Psychedelic Comingilla kappaleiden prosentuaalinen tyhjäkäyntiaste ja monessa kohtaa päämäärättömältä vaikuttavan jamitteluvaihteen käytön osuus kokonaisuudesta on valitettavan suuri, vaikka musiikillinen suoritustaso onkin yhtyeen osalta sen uran toistaiseksi parasta. Mukansa kokonaisuudessa on yhtyeen biisintekotaito huomioon ottaen varsin mitäänsanomattomia kappaleita kuten The Equinox Death Trip ja väkinäisesti etenevä Wolves Inside My Head, kuin myös Garage rockin kanssa riuskasti kättä paiskaava toiminta-surf The Lovers,  mutta mikä on levyn ainoana menopalana muuten vaan varsin tylsä ja sävytön kappale.

Taidokkaasta, elegantin huolitellusta ja nyanssirikkaasta yhteissoitannasta sekä Jessin vaarallisen vahvoiksi kehittyneistä laulajantaidoista huolimatta Second Psychedelic Coming: The Aquarius Tapes :in liian monessa biisissä sen kantavimmat rakennuselementit jumittavat ikävästi paikoillaan, ovat kaikessa yltäkylläisyydessään sekavia tai tasapaksuja.

Yhtyeen kakkosalbumin biiseistä puuttuu se viimeinen pyörremyrsky ja imu, mikä vetäisi vastustamattomasti sisäänsä viiden vuoden takaisella debyyttialbumillaan. Tyylitajua ja muuntautumiskykyä yhtyeeltä löytyy ihan pirusti, kunhan vaan fokusta ja halua teosten raakaan pelkistämiseen löytyy. Kun yhtye löytää uudestaan nykyisellä osaamistasollaan taas Sulfur Giantsin, Castanedan tai Come Crimson Deathin kaltaisten biisien syntyyn johtaneen säveltaiteen kultasuonen, niin a’vot. Pidättelemätöntä tavaraa pitää tuleman.

 

3/5