Jess and the Ancient Ones : Jess and the Ancient Ones – Vihtahousu ja Hänen kalakukkonsa

Svart Records, 2012

Joskus musiikinkuluttaja osataan yllättää takavasemmalta ja lujaa niin että sen muistaa ja pitkään. Joskus koittaa myös se harvinainen hetki, jolloin jokin ulkomailta ammennettu taiteellinen konsepti ei ole halpa, mielikuvitukseton ja tyylitajuton härmäläiskopio viimeisimmästä, kansainvälisestä hip-jutusta.

Viime vuosina naisvokalisteilla varustettu, lyyrisesti ja aatteellisestikin okkultistinen, raskaaseen suuntaan kallellaan oleva, retrohtava rock on osoittautunut olevan tietyissä marginaalipiireissä päivän sana. Näistä esimerkkeinä genressään suurimpaan suosioon päässeet hollantilainen The Devil`s Blood ja jenkkiläinen Jex Thoth. Muinaisista vaikutteista mainittakoon 60- ja 70-lukujen vaihteessa operoinut genrensä edelläkävijä, Coven. Nyt kotimaastakin kajahtaa jotain vastaavanlaista.

Kuopiolainen, vasta kaksi vuotta toiminut, seitsenjäseninen, monipuolista ja perinnetietoista, okkultistiseen verhoon hunnutettua hard rockia loitsiva Jess and The Ancient Ones täräyttää tiskiin piinkovan, seitsemän kappaleen mittaisen, ylväästi omaa nimeään kantavan debyyttialbuminsa. Jo albumin ensisoinnuista lähtien aistittavissa on suitsukkeentuoksuista, viekkain keinoin monen tasoisiin, hallusinatorisiin transsitiloihin houkuttelevaa ja viettelevää mystistä, erinomaisella, monipuolisella ja erittäin hienosyisellä melodiatajulla toteutettua riffirockia. Hollantilaisen The Devil`s Bloodin mystispakanallinen taiteellisuus kuultaa myös vahvasti JATAO:n julkiasusta läpi, mutta silti se on onnistuttu suodattamaan onnistuneesti omanlaiseen muotoonsa.

Levy alkaa pelkistetyn särmikkäästi rock`n rollin ydinmehua vuodattavalla, MC5:n, Steppenwolfin, The Hellacoptersin ja Blue Öyster Cultin mieleen tuovalla Prayer For Death and Firella. Laulaja Jessin todella koulittu ja notkea, tosin paikoin hieman kesy äänenkäyttö istuu yhtyeen vahvasti 70-luvun ajattomasta jytästä muistuttavan ilmaisun päälle oikein hyvin. The Devil`s Bloodin melankoliset kitaraharmoniat ja paikoin jopa Glenn Danzigista muistuttavat, hennot laulumelodiat kuuluvat läpi Twilight Witchcraft -kappaleen soinnista.

Todella komeassa ja järkälemäisessä (12 min.) raskasballaadissa Sulfur Giants yhtyeen kitaristien Thomas Corpsen ja Thomas Fiendin yhteistyö palauttaa mieleen Gary Mooren ja Scott Gorhamin tuplakitarailotulituksen Thin Lizzyn parhailta päiviltä. Kappaleen loppupuolella tunnelma pudotetaan jossain Black Sabbathin Planet Caravanin ja Uriah Heepin välimaastossa leijailevaan, utuiseen balladimaisuuteen, jossa yhtyeen musiikillinen monipuolisuus ja tyylitaju korostuvat entisestään. Ghost Riders taas junnaa tummasävyisen pahaenteisesti synkillä country-mausteilla höystettynä tuoden mieleen selkeitä mielikuvia Deep Purplen Child In Timesta ja Uriah Heepin Easy Livin`istä.

Viime syksynä 7″ vinyylisinglenä julkaistu, pitkäsoiton kappaleista joltain perusrockin ja Iron Maiden-jämäbiisin sekoitukselta kuulostava 13:th Breath of the Zodiac jää lopulta muuhun levyn materiaaliin verrattuna hieman vaisummaksi ja keskinkertaisemmaksi kappaleeksi, mikä toisaalta kertoo ainoastaan yhtyeen debyyttilevyn kappaleiden kovasta tasosta. The Devil (in G Minor) yllättää puolestaan positiivisesti juurevalla, pääosin akustisella, jopa AOR-tunnelmia hipovalla lounge-bluesillaan. Biisi antaa albumille svengaavuutensa kautta sopivasti hengittävyyttä ja avaa yhtyeeseen uutta perspektiiviä. Albumin päättävä, massiivisen kaunis ja salakavalasti komeisiin mittasuhteisiin kasvava, totta kai Luciferin nimeen julistava Come Crimson Death lyökin sitten viimeisen naulan nasaretilaisen ranteeseen.

Yhtyeen yhteissoitto on kautta koko levyn komeaa ja tyylitajuista kuunneltavaa. Yhtyeen suurimpia vahvuuksia tuntuu olevan ymmärrys siitä, että juuri se soittamatta jätetty nuotti ja sointu on se tehokkain ja toimivin elementti biisin kannalta. Levyn miksauskin on kaikessa retrohenkisessä moderniudessaan erinomaisen onnistunut tarkoitusperiinsä nähden.

JATAO ei ole eikä yritäkään olla metalliyhtye. Se onnistuu olemaan raskasta rockia kuitenkaan mitenkään alleviivaamatta sitä kliseisesti. Tämän ulottuvuuden lisäksi yhtye on paljon muutakin happorockin, bluesin ja tunnelmamusiikin väliltä. Yhtye luottaa tyylikkäästi vuoroin pelkistetysti soiviin voimasointuihin ja vuoroin herkän kauniiseen melodiakudontaan ja sitä maustaviin, meheviin kitara- ja hammond-harmoniamelodioihin. Tästä yhtyeestä soisi kuultavan sellaisena uutena suomalaisen metallin vientituotteena, mitä moderniin tyhjäkäyntimetalliin lopen kyllästeet vanhan liiton jampatkin voivat aidosti digata.

Sitten vielä vinkki sinulle, arvon musiikinkuluttaja: Unohda jo suomalaisen metalliviennin tyhjillä melodioilla ähkyyn pumpatut, muoviset pro-toolatut metallibändisaurukset ja kuuntele oikeasti mielenkiintoista, taidolla ja todellisella näkemyksellä sävellettyä musiikkia. Sellaista kyseinen yhtye tarjoilee nyt ainakin levyllisen verran. En itse muistakaan, koska 53-minuuttinen albumi olisi tuntunut näin lyhyeltä kuuntelukokemukselta.  Siispä pitkään eläköön Jess and the Ancient Ones!

5/5

Jess and the Ancient Ones keikalla:

1.7. Tuska Festival, Helsinki

20.7. Hammer Open Air, Lieto

Mahdollisesti jotain samankaltaista