James Puhto-Ren: Kihniö – ränttä tänttää ja ramo-punkkia

Woimasointu, 2012

Jossain siellä perinteisen suomirockin ja iloisesti rullaavan ramo-punkin hämärillä rajamailla kulkee monen kotimaisen orkesterin tavoin myös James Puhto-Ren. Ryhmän ensimmäinen kultakausihan oli jo 90-luvulla ja puolitoista vuotta sitten orkesterilta ilmestyi ensimmäinen omaan materiaaliin perustuva kiekko pitkästä aikaa. Rauta lämpeni nähtävästi sen verran, että takominen jatkuu uuden täysipitkän voimin.

Kihniö on kymmenen tutun ja turvallisen ränttä-tänttä raidan paketti, jossa muutamalla soinnulla päästään jo pitkälle. Yksikään biisi ei ylitä neljän minuutin haamurajaa, eli mitään sen kummempia koukeroita on turha odottaa. Kitaravetoiset siivut saatetaan maailmaan riittävän särön voimin, tosin silkka rosoisuus ei tee triosta vielä Pohjolan vastinetta Neil Youngille hulluine hevosineen, vaikka nimenomaan soundillisella puolella kolmikko onkin vahvimmillaan.

Oma lukunsa muodostaakin sitten lyriikkapuoli, jossa huumorin jokainen kukka saa kukkia estoitta. Liskojen Disco on tuttu varmasti suurimmalle osalle, mutta toki aiheesta olisi saanut jotain enemmänkin irti. Lisäksi saadaan kuulla kuinka pelottaa kävellä kauppaan ja ostaa makkaraa, jos se Karvalakki Igor vaikka sattuu kohdalle surma mielessä. Näiden wtf-hetkien seassa on silti joitain ensiluokkaisia aivoituksiakin. Arasta aiheesta menevän tarinan aikaan saava Kylmää kyytiä, sekä nimellään kaiken oleellisen kertova Ei kai Nazareth oo in enää? osoittavat että tekstikynästä irtoaa silloin tällöin pikku helmiäkin.

Pakotettu nokkeluus toimii ehkä joskus, mutta ei siitä kokonaisia levyjä aikaiseksi saa. Eppu Normaalikin tajusi jossain vaiheessa keskittyä olennaiseen, ja samaa voin suositella Jamekselle.

3/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista