JAG : More Of The Same – Chillailevasti kansainvälistä vanhan liiton räbäytystä. Jopa liiankin.

(JBH Productions 2017)

Wassawassawassawassa!!!??? Helsinkiläinen räppäri Jeppe Grönholm a’ka JAG palaa tyylikkään kansainvälisen kuuloisella soul, jenkkitunnari ja Motown -soundeja ja sampleja vilisevällä kolmosalbumillaan vanhan liiton räbätyksen pariin elokuussa julkaistulla albumillaan More Of The Same, josta toistaiseksi saatavana on ainoastaan vinyyliversiota. Skenen tyypit tuskin pistävät vastaan. Vuoden 2014 Detention-albumiin verrattuna More Of The Samen kansi vilisee läjään lyntättyä jenkkiläistä korispaitaa, tennaria, Wu-Tang Clan -hupparia, joka ehkä ensivaikutelmana turhankin paljon alleviivaa kumartelua esikuvien suuntaan rapakon taakse Itä-rannikolle, sillä JAG osaa tehdä omaaa juttuaan täysin omilla skandinaavisilla taidoillaan ja seisoo omilla jaloillaan.

Pääsääntöisesti More Of The Same -albumin A-puolen beatit ovat kevyempiä, chillimpiä ja luovat enemmän easy listening -fiilistä kuin edeltäjällään. Albumi vaatii myös edeltäjäänsä enemmän kuuntelukertoja auetakseen. Biisien tuotannoista vastaa pari vuotta takaperin valtakunnan keltaista lehdistöäkin nykyisen vaimonsa kosintavideollaankin riemastutttavasti kohauttaneen JAG:in luottotuottaja Bluf:in (Patrick Gripenwaldt) lisäksi kongolais-ranskalainen Abraham Lilson sekä nuoret helsinkiläistuottajat MVAbeats ja Ghostbeats.

Albumi starttaa vähän turhankin hillityissä merkeissä ja aavistuksen liian pitkään yhden, verkkaisen klenkkaavasti komppaavan, pitkää laulunuottia venyttävän soul-samplen varaan rakennetulla beatilla Rockin’ like A Playa. Tätä seuraava Lilsonin tuottama Turn It Up nostaa pelin tasoa ja ryhtiä merkittävästi, vaikka tässä vaiheessa albumikokonaisuuden yleisvaikutelma säilyttääkin rentoutensa. Myös tuotannon soundien potkivuus ja dynamiikka on Lilsonin tuottamassa beatissa selkeästi avausraidan vastaavia omminaisuuksia jykevämpi.

Tämän jälkeen mennään albumilla eniten lepikkoon. MVAbeatsin tuottama L.O.V.E vilisee jenkkiläisistä, helvetin imelää jenkkipopis-samplea ja pöllölogon aikaisen Mainostelevision jenkkisarjojen tunnareista tuttua pastellin värit mieleen tuovalla saundilla soitettua kiipparilimpluttelua, joka allekirjoittaneelle edustaa vastenmielistä pehmoilua. Alkulevyn pienimuotoisen linjattomuuden jälkeen JAG löytää kumminkin omimman itsensä: Bluf:in tuottama A-puolen lopettava biisikolmikko startaten kevyttä naislaulua viljelevää, yhden dynaamisen samplen varaan rakentuva Baron Davis, jota rujompi ja kadunläheisempi Rush kuorohuudatuksineen tuo mieleen sen JAG:in, joka allekirjoittaneelle kolahtaa parhaiten tuoden mieleen vienoisia House Of Pain -assosiaatioita. Kolmikon päättää energisellä otteellaan vakuuttava pariisilaisräppäri Kanasu Barzin tahdittämä Tales, joka nousee beatina ja biisinä albumin ehdottomaan parhaimmistoon.

B-puolen avaavan Runaway PT 2.:n tuotanto kuulostaa hieman demomaiselta Antonin kankeahkon kertosäelaulun artikulaation ja hätäisesti tehdyn kuuloisen kertosäeteeman sekä virvelisamplen jäädessä auttamattoman taakse suhteessa bassorumpu-sampleen. Reality Check avautuu yksipuolisuudestaan useamman kuuntelukerran jälkeen, ehkä parhaiten vierailevan räppärin Walt Miguelin mielenkiintoisesti rytmitetyn räppifeatin ansiosta. Tempossaan sleebaava, mutta hitaalla groovellaan yhtenä B-puolen parhaiten toimivana biisinä toimiva Gutter Rap palauttaa bisnekset taas raiteilleen.

MVAbeatsin tuottama Losin’ My Mind jälleen yhtenä hitaana beatina lisää ja Runaway PT 2:n kanssa samoista beatin tuotannollisista ongelmista kärsivä kappale kuulostaa soundipoliittisesti jokseenkin demomaiselta, etenkin rumpusamplejen osalta se on valitettavan kotikutoinen. Kappaleesta toivoisi järjen menettämisestä tuskastelun yhteydessä lähtevän voimaa ja potkua ihan eri tavalla.

JAG:in itsensä tuottama Ego Bruise aloittaa albumin kokeellisempiin sävyihin päättävän biisiparin. Kyseessä on huuliharppua maukkaasti sisällyttävä, JAG:n kokeellisempaa räppäystä sisältävä raita, joka piristää loppua kohti albumin kolmannen neljänneksen pysähtyneisyyden tunnelman jälkeen. Viimeisenä biisinä Ghost Townin beattitehtaasta lähtöisin oleva Big In Japan / Raftersin alkuosa on tuotannollisesti valitettavasti myös jostakin syystä aika pikaisesti kyhätyn ja voimattoman oloinen. Ehkä tarkoituksella, ehkä johtuen vinyyli-masteroinnista, mutta jotenkin ei kuitenkaan toimivalla tavalla. Raftersin pianolla säestetyn vahvan hip hop-beat:in rinnalla asia korostuu entisestään.

JAG on tehnyt kaksijakoisen albumin. Parhaimmillaan ryhmä luo erittäin tyylitajuista underground-räppiä. Albumin merkittävin kehitysosa-alue on kuitenkin sen tuotannollinen epätasaisuus. Paikoitellen beatien ja tuotantojen tasot heilahtelevat kuin ne eivät olisi tarkoitettu samalle äänitteelle alkuunkaan, ja eheän kokonaisuuden hahmottaminen sekalaisesti tuotetusta biisinipusta on paikoin vaivalloista. B-puolen loppua kohden hitaasta vielä entisestään hidastuvat beatit ja tunnelmat alkavat myös unettaa.

Parhaimmillaan JAG ja Bluf osaavat loihtia kotimaiseen tasoon nähden todellakin laatu-hip hopia, ja energistä sellaista. Tällä materiaalilla eheimpien biisien julkaisu esim. EP-muodossa olisi luultavammin toiminut paremmin, ja samalla vielä More Of The Same:lla vielä raakile-asteella olevat beatit olisivat saaneet jalostua ajan saatossa täyteen potentiaaliinsa. Myös räväkämpien up-tempo-beatien runsaampi viljely hitaiden beatien seassa toisi uutta kulmaa hitaampiin kappaleisiin ja kantavuutta kokonaisuuteen. Ensi kerralla kokonaisuuteen toivomme enemmän energiaa ja tasaisuutta, ehkä myös vierailevien tuottajien tervehenkistä ruoskimista entistä parempaan kädenjälkeen. Kaksi ja puoli pyöristyy asteikollamme ylös kolmeen.

 

3/5