Iron Maiden ei unohda Sonisphereä

Kuvat: Nelly Tatti, Joakim Kuotesaho (HIM)

Laadukas bändikattaus antoi odottaa tämän vuoden Sonispherestä mieleenpainuvaa, mutta festarikokemuksena Sonisphere oli vieläkin enemmän. Ensin sitä todistaa rutiinilta maistuvaa Slayer-vetoa, seuraavaksi huomaa kyyristelevänsä maassa ja väistelevänsä ilmassa lentävää rojua. Vartin kuluttua teknikot pyyhkivät myrskyn murjomaa lavaa ja Maiden-fanit silmäkulmiaan. Enemmistön helpotukseksi lopussa surivat enää Mötley Crüen perässä tulleet.

Lauantai: Serj Tankian, The Cult, HIM

080810_yleiso011 Aloituspäivänä Kirjurinluoto tarjoili musiikkia ja sadetta huomattavasti sunnuntaita kevyemmällä kädellä. Esiintyjälistalta karkasivat molemmat raskaamman linjan orkesterit Behemoth ja Aria, joten lauantain setit koostuivat goottirockista grungelaahaukseen.

Ensimmäisenä päälavan täyttävänä starana esiintyi Serj Tankian. Poliittisena saarnamiehenä tunnettu herra esitteli soolotuotantoaan arkisen oloisena. Radiohittejä lukuunottamatta bändi ei ollut ennestään tuttu, mutta asiantuntijat kuiskivat korviin, ettei esitys yltänyt viime kertaisen Provinssirock-vierailun tasolle. Edellisen kerran pääesiintyjän ominaisuudessa lavalle noussut solisti oli hionut esityksensä asua ja ilotulitusta myöten, mutta tällä kertaa rekvisiitta oli jätetty kotiin.

Yhtään System of a Down -rallia ei kuultu, mutta ilmeisesti vahvan soolomateriaalin takia mieheltä ei moista edes odotettu. Laulu kulki taidolla, mutta ilmeily ja silmien pyörittely sekä rasittavuuksiin asti toistetut laulumaneerit ajoivat seurueen takaisin anniskelualueelle. Serj Tankian oli kuitenkin ilmeisen odotettu, sillä aikaisen ajankohdan ja suomalaisen kulttuurin tuntien yleisön voi kehua pillastuneen täysin.

Seuraavaksi päälavalla tahkoi The Cult. Vanhat miehet yllättivät energisyydellään, ja vokalisti Ian Astbury rouhealla äänellään. Jo 70-luvun lopulla perustettu yhtye osoitti olevansa tuntematon pioneeri. Varhaiset tyylipuhtaat goottirokkarit muistivat aikanaan hehkuttaa The Cultia, mutta suurempaa huomiota bändi ei ole koskaan saavuttanut. Hitaampana ja raskaampana vetona bändi olisi nostanut punan poskille hetkeä aikaisemmin festivaalilla soittaneelle The 69 Eyesille. Niin terävästi Rain muistutti, mistä Brandon Leen hittiriffi on peräisin.

Keikalla kuultiin synkempää alkupään kamaa. Sweet Soul Sister ja Fire Womanin tulkinnoissa orkesteri otti vapauksia reippaasti, kun innokas soolokitaristi kaappasi ajoittain huomion Astburyn tulkinnalta turhankin ronskisti. Soitto kulki silti kokonaisuudessaan mallikkaasti, ja todisti vanhojen miesten hallitsevan yhä livevedot –070810_him013 ja nauttivan biisiensä soittamisesta. Tosin Astbury ehti kuvailla esitystään sanoilla ”a minor sexual experiment”, ja lupaili päinvastaista HIMiltä.

HIM soitti kesän ainoan keikkansa lauantain pääesiintyjänä. Sairastelu ei näkynyt Ville Valosta, vaikka huhujen mukaan mies oli kärsinyt poskiontelotulehduksesta. Lavalla nähtiin hyväntuulinen mies laukomassa ilmeisiä sisäpiirivitsejä ja esittämässä tuttuun tapaan suurimmat HIM-hitit.

Jos solistivetoinen Serj Tankian aiheutti lähinnä hymyilyä, HIM veti esiintymisellään pisteet kotiin. Bändin (valo)voima on Ville Valon karismasta kiinni, mutta silti HIM esiintyy bändinä. Perinteiset maailmantähden elkeet puuttuvat, kun bändi harppoo lavalle yhtä aikaa. HIMin ei tarvitse vakuuttaa olevansa tähti. Se on sitä.

Sunnuntai: Anthrax, Slayer, Alice Cooper, Iron Maiden

Aamun käynnisti thrash-veteraani Anthrax. Ehdin paikalle sopivasti kuullakseni Ronnie James Diolle omistetun Heaven and Hell -klassikon. Hieno ja vilunväreitä nostattava ele, mutta samalla esitys jätti kaipaamaan alkuperäistä esittäjää.

Joey Belladonnan paluu miehistöön innosti bändin soittamaan 80-luvun klassikoita. Vanhoihin tunnelmiin viritti myös taustalakanassakin komeileva Among the Living -levynkansi. Aivan yhtä komeasti ei Belladonnan laulu lähtenyt, mutta vanhojen biisien kuuleminen ensi kertaa livenä oli pelkästään mukava aloitus päivälle. Indians ja I’m the Law kuulostivat livenä raskaammilta kuin varhaiset levytykset ja lämmittelevät lauteet sopivasti Slayeriä varten.

Slayeristä jää helposti ikävä kaksinaismoralismin katku, kun vokalisti Tom Araya kiirehtii haastatteluissa oikomaan Kerry Kingin ”God hates us all” -viestiä. Kiusallista, sillä biisit ovat täyttä rautaa, ja War Ensemble pakottaa hautaamaan takinkäännöt muistin ulottumattomiin. Silti Tom Arayan esiintymisestä on pitkään jäänyt maku, että siinä perheenisä tienaa leipää pöytään. Samankaltainen rutiinilla vedetty esitys oli myös iltapäivän veto Sonispheressä, sillä monet kerrat Slayerin nähneenä keikka ei juuri edellisistä vedoista erotu. Kerry Kingin biiseillä ei kuitenkaan mennä vikaan. Reign in Blood ja Seasons in the Abyss -levyiltä löytyvät raidat pieksevät livenä tukiputket myyntikojuista. Tai vähintään keikan seurauksena, sillä Slayer veisteli myrskyn olevan tuttua heidän keikkansa jälkeen.

Slayer ehti aloittaa tauon, joka venähti trombin vuoksi muutaman tunnin mittaiseksi. Äkillinen ukkosmyrsky jyräsi Sonispheren alleen. Sään selkiytyessä päälava näytti surkealta, mutta vähäisimmiltä vaurioilta ulospäin näyttävä kakkoslava poistui pelistä kokonaan ja lähetti Mötley Crüen kotiin.

080810_alicecooper011Iggy Pop nousi lavalle kitaristinsa kanssa neljän biisin ajaksi esiintymään metsämaisemaa vasten. Musiikki iski tässä vaiheessa täydellisesti, vaikka en ole Iggystä ikinä pitänyt. Saksofonin maustama I Wanna Be Your Dog kuulosti väkevältä, ja olosuhteidenkin virittämänä saattoi olla tunteikkaampi kuin varsinainen suuniteltu show.

Vielä Iggyn vedon jälkeen kyti edelleen epäilys, ettei lavalla nähtäisi enää esiintyjiä. Bruce Dickinsonin ilmestyminen lavalle nostatti tunnelmaa lupauksellaan, ettei Iron Maiden lähtisi kotiin ennen yleisöä. Dickinson lupasi täysimittaisen keikan myrskyn murjomista kamoista huolimatta.

Alice Cooper onnistui liki tyhjästä repäisemään viihdyttävän ja täysimittaisen shown. Slayerin lainakamoilla vedetty keikka tarjosi juuri riittävästi teatteria, jota ihmiset Cooperilta odottivat. Paljas taivas ja takaosan näkyvät kulissit eivät häirinneet, sillä kauhurockin veteraanissa riitti pällisteltävää. Yksinkertaisiin hittirallatuksiin perustuva setti sai lisäväriä verestä, kuolemasta ja Porin Ässät -paidasta. Alice Cooperin friikkisirkus luisuu tietoisesti komiikan puolelle, ja muistaapa mies säännöllisesti naureskella kuolematematiikan vakavasti ottavia yhtyeitä. Tosissaan äijä on tuskin ikinä shokeerannut. Mieheltä löytyi kuitenkin sen verran jokaisen tuntemia ralleja, kuten setin aloittaneet School’s out ja No More Mr. Nice Guy, ettei pelkän teatterin puolelta tarvitse keikkaan etsiä sisältöä.

Puolentoista tunnin odotuksen jälkeen Iron Maiden sai valtavan suosionosoitusten myrskyn, kun lavan takaosaan rakennettu tähtitaivas paljastui yleisön puolelle. Keikan alkaessa lava lainehti edelleen vedestä, ja Bruce Dickinson löysi itsensä makaamasta selällään lavalla. 080810_ironmaiden011Miehen riehuminen ei tästä kuitenkaan hidastunut, vaan solisti tarvitsi jälleen useamman tason juoksuradalleen.

Maiden veti 2000-luvun eeppisempää tuotantoaan reippaalla kädellä. Tulevalta levyltä soitettu El Dorado kuulosti vakuuttavasti itseltään, vaikka aivan terävimpään kärkeen ralli ei tule kuulumaan. Rautaneidon keikan loppupuolella massiivinen sumu peitteli hitaasti Kirjurinluodon alleen. Fear of the Darkin aikana sakea sumu hautasi lavan kokonaan, ja sumun takaa hehkuvat valot korostivat biisin voimaa. Lopulta vanhat klassikot kuten The Number of the Beast ja Hallowed Be Thy Name muistuttivat, että tapahtuman kirkkain tähti loistaa, vaikka taivas putoaisi niskaan.

Mahdollisesti jotain samankaltaista