Hyvästi, Mötley Crüe, ei jää ikävä! – Alice Cooperista olisi nautiskellut pidempäänkin

Mötley Crüe, Alice Cooper
Hartwall Arena, Helsinki
18.11.2015

Niinhän siinä sitten kävi, että myös suomalaiset Mötley Crüe -somettajat saivat tahtonsa läpi, kun LA:n pahat pojat suostuivat poikkeamaan jäähyväiskiertueellaan Helsingissä. Ihan hirveästi ei olisi tosin harmittanut, vaikka bändi olisi skipannut Suomen; täpötäydelle Hjallis-areenalle kun esiintyi parhaan teränsä ajat sitten menettänyt nelikko go-go-tyttöineen ja pyroineen.

Lämppärin virkaa hoiti itseoikeutetusti Alice Cooper – ovathan kasarirokkarit rutosti velkaa tälle shock rockin kummisedälle. Osuvimmin asian lienee kiteyttänyt Twisted Sisterin Dee Snider viime vuonna ilmestyneessä Super Duper Alice Cooper -dokkarissa:

”Alice Cooper raised us. He raised a bunch of sick motherfucking little kids, children of the 70’s, who became the sick motherfucking 80’s rock stars. We came from this man’s groins, he ejaculated and glam metal was born!”

Vajaan tunnin mittainen setti oli silkkaa rautaa. Välillä Ranskan lipun väreinkin valaistulla lavalla nähtiin lähes kaikki mahdollisesti Alice-show’n elementit: alati vaihtuvat asut, ruoskat, miekat, yleisölle viskellyt dollarit ja timanttihelyt, kuristajakäärme, pakkopaidassa rimpuilu, Iron Maidenin Eddieä muistuttanut holtiton Frankenstein, zombietytöt, giljotiini sekä saippuakuplat ja jätti-ilmapallot.

Myöskään biisien puolesta Alicelta ei olisi voinut odottaa juuri enempää. Hittiputki oli käytännössä katkeamaton. Myös hieman yllättävämpi valinta Dirty Diamonds toimi itse asiassa hyvänä siirtymänä kohti loppuhuipennusta ja jamitteluhetkenä muulle bändille. Iänikuisen rumpusoolon olisi kyllä voinut jättää pois, mutta toisaalta innokkaasti esiintyneen kitaristikolmikon työskentelyä oli ilo seurata – kiitos siitä etenkin kovassa nosteessa olevalle Nita Straussille.

Itse maestro ei ollut ihan parhaassa vireessä, ja muun muassa Poisonin aikana Alicen laulu oli kaukana kiitettävästä. Apua olisi voinut saada esimerkiksi Mike Monroelta, joka duetoi vuonna 2001 Helsingissä Alicen kanssa Under My Wheelsin. Tälläkin kertaa Monroe oli kuulemma bongattu keikkapaikalta, mutta lavalla häntä ei nähty sen paremmin Alicen kuin Razzlen tappaja Vince Neilinkään kumppanina.

Show-puolen Alice hoiti yhtä vakuuttavasti ja ammattitaitoisesti kuin aina, ja porukka sai hoilata hittien tahtiin äänensä käheiksi. Harmi, että lämppärisetille oli aikaa vain tunti, sillä nyt osaa biiseistä oli jouduttu tiivistämään ja hetkittäin show’ssakin oli pikakelauksen makua. Ensi kerralla Cooper tarjoaa sitten taas toivottavasti täyspitkän keikan. Toisin kuin illan pääesiintyjillä, 67-vuotiaalla Alicella ei nimittäin ole vielä mitään syytä eläköityä.

Alice Cooper Helsingissä 18.11.2015:

1. The Black Widow
2. No More Mr. Nice Guy
3. Under My Wheels
4. I’m Eighteen
5. Billion Dollar Babies
6. Poison
7. Dirty Diamonds
8. Go to Hell
9. Feed My Frankenstein
10. Ballad of Dwight Fry
11. Medley: Killer / I Love the Dead
12. Medley: School’s Out / Another Brick in the Wall

Mötley Crüe saapui lavalle hieman kello yhdeksän jälkeen tutun Harrikan pärinän siivittämänä. Toisin kuin Rob Halford, Mötikkä-miehet eivät karauttaneet näkyviin prätkillä, vaikka Girls, Girls, Girlsin videolla he sellaisilla kruisailevatkin pitkin Hollywoodin Sunset Stripiä.

Videosta muistutti sen sijaan lavalle bändin mukana ilmestynyt vähäpukeinen naiskaksikko, jonka olisi luullut olevan esillä ensisijaisesti ulkonäkönsä ja hetkutustaitojensa takia. Toki heillä nämäkin avut olivat kunnossa, mutta yllättäen heidän tärkein antinsa show’lle oli laulutaito. Taustanauhojen ohella apulaulajista ja yleisöstä oli huomattavan paljon iloa pitkin iltaa, sillä Vince Neilin pihinä oli paikoitellen suorastaan vaivaannuttavaa kuultavaa.

Keikan alkupuoli eteni melko vauhdikkaasti mukana hoilattavien hittien ja näyttävien pyrojen merkeissä. Ilmassa oli välillä rikinkatkua enemmän kuin tarpeeksi, ja tuliefektit lämmittivät ainakin etummaisia rivejä niin, että myös hiki löyhkäsi varsin miehekkäästi. Kun tähän sekoittui vielä jostain leijaillutta kannabiksen hajua (jo ennen Smokin’ in the Boys’ Roomia!), oli hajukoktaili etten sanoisi vähintäänkin mielenkiintoinen, eikä mitenkään positiivisesti…

Keikan aidosti hätkähdyttävin hetki koettiin Looks That Killin päätteeksi. Biisi loppui kuin seinään kaikkien instrumenttien vaiettua salamannopeasti. Kun hallin kaikki valot vielä sammutettiin samalla, mieleen hiipi pienen pieneksi hetkeksi ajatus: Kuuluuhan tämä varmasti show’hun, eikä kohta tapahdu jotain niin kamalaa kuin Eagles of Death Metalin keikalla Pariisissa vajaa viikko aiemmin? Hartwall Arenan turvatarkastuksetkaan eivät olleet mitenkään erityisen tiukat, ja päätyihän myös Lamb of God perumaan keikkojaan terroriuhan takia.

Onneksi kyse oli vain shokkielementistä, varsin onnistuneesta sellaisesta. Terrorismiteemaan palattiin sen sijaan hieman myöhemmin, kun Crüecifly-rumpualuksellaan yleisön yli soololennon tehnyt Tommy Lee intoutui pitämään puheen katon rajasta. Sen lopuksi hän kehotti koko hallia hiljaiseen hetkeen Ranskan ja koko maailman terrorismin uhrien muistoksi. Ja hallissa tuli hiirenhiljaista. Iso peukku Tommylle ja yleisölle!

Tommy Leen soitto oli muutenkin bändin parasta antia. Siinä ei huomannut merkkiäkään ranteessa olleesta tulehduksesta, jonka vuoksi Alice Cooperin rumpali Glen Sobe joutui paikkaamaan häntä lokakuussa. Oudon konemusiikin säestämää rumpusooloilua olisi tosin voinut huoletta typistää.

Yhtyeen heikoin lenkki oli Vince Neil, jonka laulu sujui edes siedettävästi vain silloin tällöin. Mick Mars kitaroi pääosin ihan mallikkaasti, mutta karmean pitkä ja dadan piirteitä saanut soolo pani aika monen haukottelemaan. Nicky Sixx puolestaan innosti yleisöä liekinheittimensä lisäksi periamerikkalaisella ”sinusta voi tulla ihan mitä vain haluat” -spiikillä. Isoista suosionosoituksista huolimatta juttu lipsahti imelyyden puolelle.

Pitkät välispiikit ja soolonumerot sekä yhä massiivisemmiksi paisuneet pyrot ja pommit sotkivat jonkin verran keikan jälkipuoliskoa. Niiden tilalle olisi voinut napata vielä muutaman biisin bändin hittikatalogista, vaikka saatiinhan tässäkin tunnissa ja kolmessa vartissa jo aika hyvä kattaus. Kun jätkät olivat vielä lopuksi lennelleet ympäri areenaa nosturin lavoilla, oli aika päästää heidät jatkamaan viimeistä matkaansa Home Sweet Homen siivittämänä kohti uudenvuodenaattona Losissa odottavaa uran päätöstä.

Myönnettäköön, että kai tällainen jäähyväisriitti oli jossain määrin tarpeen muutenkin kuin rahastusmielessä. Keski-ikäistyvien nostalgikkojen lisäksi varsinkin kenttäpaikoilla näkyi nimittäin huomattavan paljon nuoren polven glam metal -diggareita, jotka olivat Mötiköiden kulta-aikoina korkeintaan tuskaisia jomotuksia isiensä palleissa. He ansaitsivat tämän mahdollisuuden näyttäytyä idoleidensa edessä ja kokea rakastamansa genren pioneeri tositoimissa edes kerran.

Mötley Crüe Helsingissä 18.11.2015:

1. Girls, Girls, Girls
2. Wild Side
3. Primal Scream
4. Same Ol’ Situation
5. Don’t Go Away Mad (Just Go Away)
6. Smokin’ in the Boys’ Room
7. Looks That Kill
8. Mutherfucker of the Year
9. Louder Than Hell
10. Shout at the Devil
(rumpusoolo)
(kitarasoolo)
11. Saints of Los Angeles
12. Live Wire
13. Dr. Feelgood
14. Kickstart My Heart
————-
15. Home Sweet Home

Teksti ja kuvat, Olli Koikkalainen