Hot Kommunist – omalaatuisia kuvioita ja sarkastisia havaintoja

Hot Kommunistin historia ulottuu kauas 90-luvulle, mutta ensimmäistä levyä on saatu odottaa liki parikymmentä vuotta. Nyt pitkä odotus on viimein ohi, sillä 21. Sajandi Kodu -nimeä kantava albumi näki päivänvalon helmikuussa.

Yhtyeen taustalta löytyy miehiä, joilla on jo aiempia meriittejä musiikin ja punkin saralta. Sekä nokkamies Lembit Krull että rumpali Andres Aru ovat soittaneet virolaisessa J.M.K.E.:ssa. Mutta antaa yhtyeen keulahahmon Lembit Krullin avata hieman yhtyeen tarinaa. Juttutuokiomme tapahtuu Facebookissa, ja heti alkumetreillä käy ilmi, että juttua irtoaa sen suuremmin pakottamatta.

– Idea sai alkunsa jo joskus 90-luvun alussa, jolloin olin vielä J.M.K.E:ssa. Halusin tehdä omaa musiikkia, mihin siinä bändissä ei ollut mahdollisuutta. Hot Kommunistin ideoijana olen toiminut minä, mutta olen aika demokraattisesti antanut jokaisen luoda itse omat kuvionsa. J.M.K.E.:ssa ne olivat siinä mielessä selkeät, että Villu Tamme teki biisit alusta loppuun ja me vaan soitettiin niitä. Jos ei joku perheen tai terveyden takia päässyt keikalle tai studioon, vaihtui se heti toiseen.

– Eipähän kaksi näin isoa egoa olisi kauan pysynytkään samassa paatissa kuin Villu ja mä. Ja mua piti siellä vain tunne, että me tehtiin jotain idealistista ja oikeaa. Kun se tunne vaipui, ja musiikki oli muutenkin kääntymässä mun mielestä paskempaan suuntaan, oli aika lähteä.

Yhtyeen debyyttialbumin äänitykset tuhoutuivat vuonna 2001 ja samalla lopahti koko yhtyeen toiminta. Vaikka vastaisku lamaannutti pitkäksi aikaa sekä yhtyeen että Lembitin, ei se merkinnyt bändin uran loppua. Lopulta albumi saatiin purkitettua ja matkan varrella mukaan tarttui myös kaksi uutta biisiä: Kaksiktornide pettus ja Pilvede all.

– Se oli yksi virolainen iskelmälaulaja, jonka studiossa me alkuun tätä levyä valmisteltiin. Hän oli käynyt studiossa ja asentanut Win 2000 tilalle XP:n ja hävittänyt samalla kaikki tiedostot.

– Olin silloin aika lyöty enkä koskenut soittimiin moneen vuoteen, tein vain duunia ja vapaa-ajat ryyppäsin. Mutta mielessä alkoi lopulta kirvellä, että jotain tärkeää on jäänyt tekemättä. 2013 keväällä taisi olla tästä keskenmenosta tarpeeksi aikaa, että uskalsin startata uudestaan. Koska tälläkin kertaa on levynteko ollut yhtä möykkää – studioiden ja tuottajien vaihdoksia – saatiin levy purkkiin vasta tänä keväänä.

– Joka tapauksessa olen kiitollinen, että levy saatiin tehtyä uudestaan juuri näillä eväillä, koska yli kymmenen vuotta sitten meillä ei olisi ollut tällaisia tuotantomahdollisuuksia. Levyn soundien takana on suurelta osin virolaisen industriaalilegenda Pedigreen kitaristi Taavi “Taff” Aavik, jota tuottajana nimittäisin Viron Rick Rubiniksi. Häneltäkin kesti tovi mukautua meidän kuvioihin, mutta lopputulos on omaltakin kannalta aika hämmentävä.

Levyn ja bändin yhteydessä on puhuttu jazz-proge-punkista. Yhtälö ei ole kaikista tyypillisin, joten otetaan selvää, mistä yhtyeen musiikki oikein tarkemmin kumpuaa.

– En ole koskaan pystynyt laittamaan yhtä musiikkityyliä asteikolla toisesta paremmaksi, sen verran kaikkiruokainen olen. Jos diggaa vanhaa Dead Kennedysiä, Slayeria, Rushia ja pikkasen jazzia sinne väliin, päähän syntyy omalaatuisia musiikillisia kuvioita. Musiikillisesti teen mistä pidän ja mitä itsekin kuuntelisin. Tyylillisesti en halua sitoutua mihinkään, koska sillä riistäisin oman vapauteni. Jokaisella on oikeus olla kuuntelematta musiikkiani ja sanoa siitä mitä huvittaa.

– Punkpiirien sisäsiittoisuus ja toistensa kyttäily ja mustamaalaaminen ovat pakottaneet mut jokseenkin irtisanoutumaan niistä piireistä. Se ei ole vapautta, jos vaaditaan kaikilta samanlaista asennoitumista niin musiikin, maailman kuin kaiken muunkin suhteen. Itse ajattelevat ihmiset ovat niitä parhaimpia, ja niitä on valitettavasti punkinkin piireissä liian vähän.

– Mun faija oli neuvostoaikana aika menestyvä jazzkitaristi täällä Virossa, ja kotona soitettiin vain jazzia. Kun sitten 14-15-vuotiaana rupesin rämpyttämään näitä punkjuttuja, mulle sanottiin heti ettei siitä tule mitään.

Sanoitukset ottavat kantaa nykymenoon. Lembit ei näe itseään maailmanparantajana, vaan pikemminkin havainnoijana ja asioiden sarkastisena kuvaajana.

– Olin jossain vaiheessa tykästynyt Tooliin ja henkiseen ymmärrykseen, joka niiden musiikista heijastuu. Ajattelin itsekin yrittää joskus samanlaista. Mutta kun näen tämän maailman epäkohdat ja ongelmat, en oikeastaan osaa muuta kuin sarkastisesti kuvata tilannetta, johon ihminen on tässä maailmassa ja Virossa ajautunut.

– Demokratia länsimaissa on ajettu umpikujaan. Vaihtoehdoksi tarjotaan diktatuuria, jonka tollot ovat mielihyvin ottamassa vastaan – ikävä kyllä. Koska asun puoliksi Suomessa, näen jokapäiväisesti sitäkin, miten suomalaisjohto ei kuuntele järjen ääntä lainkaan ja pitää kansalaisiaan täysidiootteina.

– Joka tapauksessa olen päätymässä tulokseen, että kaikki ideologiat jotka käsittelevät ihmiskuntaa jonkun korkeamman tahon välineenä ovat väärässä. Me ollaan itse osa sitä korkeampaa tahtoa ja meidän välineistäminen on vain tapa hyväksikäyttää meitä ja Maata. Siksi laitoin myös levyn kansiin kiitokset Bob Blackille, Hunter S. Thompsonille ja Stanislaw Lemille, jotka kaikki omalla tavalla edustavat sitä, mistä minunkin tarinani kertoo.

Yhtyeen lähihistoriassa on tapahtunut miehistönvaihdos. Kitaristi Lauri Leis jättäytyi nauhoitusten jälkeen syrjään ja hänen tilalleen pestattiin Ikuisesta vaivasta tuttu Mikko Nissinen.

Hot Kommunist_live– Mitä miehistönvaihdokseen tulee, niin ollaan hienon maksimaalisesti soitettu pari levynjulkaisukeikkaa kahdella kitaralla, mistä vasta se melu syntyy. Yleensä meidän livesoundi on paska, kun äänimiehet eivät tajua mitä halutaan, vaan vetävät potikat pohjaan ja lähtevät kaljalle.

– Mikon kitarointi on ehkä hevimpää, mutta muuten ollaan opeteltu kaikki biisit yhtä lailla. Bändinteon lähtökohdasta en olisi koskaan ehkä löytänyt kitaristia täältä Virosta. Täältähän luovuus on hävinnyt näistäkin piireistä, rokkia opetetaan lasten musiikkikouluissa ja tehdas suoltaa turruttavaa instant-paskaa yöt ja päivät.

– Meillä on Virossa ehkä kymmenen fania, mutta ehkä se osa nyt suurenee, kun on täälläkin medioissa vähän kiitelty. Eivätpähän tiedä, että ruokkivat vihollista rinnallaan!

Vaikka bändien nimiä ja tarinaa putoilee kiitettävällä tahdilla ja paljon jää tässä mainitsematta ja kertomatta, on syytä nostaa esiin vielä Nomeansno, joka teki vuonna 1989 suuren vaikutuksen ja avasi uusia musiikillisia ovia.

– Nomeansnon Wronghan silloin ihan alussa kolahti. Se miten pelkistettyä basso-perkussio-osastoa on höystetty hienon minimalistisella kitarasoitannolla, joka kuitenkin itsessään sanoo kaiken. Siinä mielessä Andy Kerr oli nero, ja hänen seuraajallaan taisi olla aika vaikeata täyttää tuo paikka.

Rags And Bones ehkä on niiden parasta antia: “Well, Christ was married on the cross / My father was married to my mother / And I am married to a cigarette butt lying in the gutter”. Lainaus sanoo jo melkein kaiken tästä ihmiselosta. Nomeansno lyriikoineen edustaa sitä syvempää humanismia, minkä vastakohtana mä olen tällainen sosiaalirealisti.