Hellfest 2012 – Silinterihattuja ja stadionrockia

Ranskan Clissonissa järjestettävän Hellfestin kävijäennätys tehtiin viime vuonna, jolloin kävijöitä oli järjestäjien laskutavan mukaan 80 000. Tällä kertaa lippuja ei myyty loppuun, mutta laajentumista oli silti havaittavissa: alue oli jonkin verran suurempi, lavoja pari kappaletta enemmän ja merchandise-alue entistä kookkaampi. Siedettävän telttapaikan saaminen vaatii käytännössä paikalle saapumista jo torstaina, vaikka varsinainen ohjelma alkoi vasta perjantaiaamuna. Viime vuonna jälkijunassa saapuneiden nimittäin nähtiin tilan puutteessa pystyttävän telttojaan julkisina käymälöinä toimineiden pusikoiden kylkeen, tänä vuonna taas sateen aiheuttaman mutavellin sekaan.

Tanskalainen King Diamond on vieraillut Suomessa vain harvakseltaan, joten perjantain pääesiintyjä oli monelle suomalaiskävijälle pakollinen nähtävä. Mies oli mitä ilmeisimmin toipunut parin vuoden takaisesta sydänleikkauksestaan varsin hyvin, ja ääni tuntui olevan lähes entisissä kantimissaan. Ristinmuotoisen luumikrofoninsa kanssa ympäri lavasteita haahuilleelta Kingiltä irtosi muutamaa sadistisinta falsettinuottia lukuun ottamatta sellainen vanhan liiton ujellus, että keikasta tuskin jäi kellekään huono maku.

Settilistaa ei voinut moittia ennalta-arvattavaksi, sillä esimerkiksi House of Godilta ja The Puppet Masterilta ei kuultu yhtään kappaletta, ja Mercyful Faten tuotannosta ainoastaan Come to the Sabbath oli päätynyt mukaan. Painotus olikin soolotuotannon vanhemmassa materiaalissa. Keikan aloituskappaleeksi oli valittu debyyttilevyn avausraita The Candle, ja ensimmäisen encoren aikana kuultiin samalta kiekolta vielä Halloween. Vuoden 1987 klassikkolevy Abigaililta oli napattu singleveto The Family Ghost sekä koko keikan päättänyt eeppinen Black Horsemen. ”Them”– ja Conspiracy -konseptilevyjen muodostamalta kaksikolta kuultiin Welcome Home, At the Graves ja Sleepless Nights.

Biisit noudattivat vieläpä jonkinlaista temaattista kaavaa: esimerkiksi At the Graves ja Up from the Grave tulivat peräkkäin, samoin kuin Dreams ja Sleepless Nights. Kappaleiden tekstejä näytelmän tapaan esittänyt lavashow oli muutenkin tarkkaan mietittyä ja viihdyttävää katsottavaa, ja verrattuna esimerkiksi viime vuoden Hellfestissä esiintyneeseen Judas Priestiin ikä ei tuntunut kuuttakymppiä lähentelevää keulamiestä juuri painavan.

Guns N’  Rosesin ystäville Hellfest oli varma valinta, sillä esiintyjiin kuului sekä Axl Rosen luotsaama nyky-Gunnarit että ex-kitaristi Slash kokoonpanoineen. Gunnareille varattu kaksi ja puoli tuntia herätti etukäteen epäilyksiä siitä, että vähintään ensimmäinen tunti kuluisi Axlin diivailuun backstagella yleisön odotellessa kärsimättömänä. Toisin kuitenkin kävi: keikka alkoi ajallaan, ja turha egoilu vaikutti olevan poissa. 90-luvun keikkoihin verrattuna myös Axlin ääni oli hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Welcome to the Junglen ja settilistan päättäneen  Nightrainin kaikkein korkeimpia nuotteja mies ei tosin yrittänytkään laulaa, mutta muutoin rockin tunnistettavimpiin ääniin kuuluva nasaalinen narina toimi kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Chinese Democracylta napattujen vetojen ohella kuultiin kaikki tunnetuimmat hitit, kuten You Could Be Mine, November Rain, Don’t Cry, Civil War ja encorena kuultu Paradise City. Sweet Child O’ Mine päätyi roskamedian lööppeihinkin Axlin kompastuttua lavasteisiin ja kaaduttua naamalleen – todellisuudessa esitys kuitenkin jatkui kuin ei mitään olisi tapahtunut. Onneksi settiin oli otettu myös Estrangedin, It’s So Easyn ja Mr. Brownstonen kaltaisia klassikoita, jotka lyhyemmästä esitysajasta olisi ehkä jouduttu karsimaan uuden materiaalin tieltä. Joihinkin aiempiin konsertteihin verrattuna ainoastaan Patience jäi puuttumaan – ei siis kovin paha menetys.

Jos Guns N’ Roses edustaa suuren luokan stadionrockia, Slashin keikkaa voisi luonnehtia maanläheisemmäksi klubimeiningiksi. Silinterityylilleen yhä uskollinen kikkarapää soitti omien kappaleidensa ja Velvet Revolverilta napatun Slitherin lisäksi tietysti myös entisen yhtyeensä aikaista materiaalia. Heti toisena kuultu Nightrain irtosi laulaja Myles Kennedyltä kiitettävästi, joskin laulutyyli oli alkuperäiseen verrattuna selvästi puhtaampi eikä biisin vihlovimpia kiekaisuja valitettavasti kuultu tälläkään kertaa. Paradise City ja Mr. Brownstone todistivat, että Kennedy kykenee halutessaan imitoimaan Axlin narinaa kuulostamatta kuitenkaan täysin kopiolta. Kaiken kaikkiaan mies vaikuttaa onnistuneelta valinnalta keulahahmoksi Slashin rinnalle.

Sunnuntain pääesiintyjäksi oli alun perin kaavailtu Black Sabbathia, mutta kitaristi Tony Iommin imusolmukesyövän takia tilalle oli buukattu Ozzy Osbourne & Friends eli Ozzyn lisäksi mm. Geezer Butlerista, Zakk Wyldesta ja Slashista muodostunut, biiseittäin vaihdellut kokoonpano. Ozzy esiintyi Hellfestissä jo viime vuonna, joten mielenkiinto uusintaan oli suhteellisen vähäinen, etenkin kun ainoa uusi valinta settilistaan oli Black Sabbathin N.I.B. Esiintymisaikaa oli tosin varattu melkein kahden tunnin verran, mutta itse keikka kesti Ozzyn ääniongelmien takia vain reilun tunnin. Laulu olikin viime vuoteen verrattuna koko lailla hirvittävää kuunneltavaa, eikä yleisöä piiskannut sade erityisesti kannustanut keskittymään Ozzyn tuskailuun.

Muihin mieleen jääneisiin keikkoihin lukeutuivat mm. Turbonegron energinen repäisy perjantain alkuillasta ja avaruusdoomin lähettiläs YOB, jonka psykedeeliset flanger-kitaraefektit ja laulajan toisesta ulottuvuudesta sinkoutuva ääni toimivat livenä yhtä hyvin kuin levylläkin. Myös Pentagram ja yhtyeen kiilusilmäinen vokalisti Bobby Liebling olivat suhteellisen vedossa, joskaan telttalavan esitys ei kuuleman mukaan vetänyt vertoja taannoisille Suomen-keikoille. Festarien erikoisimpiin valintoihin kuului heti Integrityn jälkeen esiintynyt countrypunkkari Hank Williams III, jolle oli varattu peräti kaksi tuntia. Keikan alkupuoli meni perinteisen viskikantrin parissa, mutta jossain vaiheessa valot sammuivat ja tyyli muuttui suoraviivaiseksi doomiksi. Sinänsä kappalemateriaali oli menevää molemmissa vaiheissa, mutta tiiviimpi paketti olisi voinut toimia paremmin.

Clissoniin pääseminen Suomesta ei edelleenkään ole halvinta lystiä, mutta verrattuna esimerkiksi Tuska-festivaalin alati nousevaan hintaan ja yhä nihkeämpään bänditarjontaan nähden Hellfest tarjosi tänäkin vuonna hyvää vastinetta rahoille. Vaikka Hellfest ei tapahtumana suinkaan ole pienimmästä päästä, se ei myöskään ole paisunut Wackenin kokoiseksi jättimäiseksi alueeksi, jossa kävely teltoilta lavan eteen kestää pahimmillaan puoli tuntia. Muutenkin tunnelma on rennompi kuin monella muulla festarille, ja vaikka ranskalainen byrokratia ja katolilaisen kirkon vastustus ovatkin jonkin verran hankaloittaneet järjestelyjä, on puolentoista euron punaviinin kanssa sisään alueelle marssiminen melkoinen kesätunnelman nostattaja.

Mahdollisesti jotain samankaltaista