Helldone: HIM lanasi yksioikoisesti, lämppärit vetivät pidemmän korren

HIM, Pertti Kurikan nimipäivät, Beastmilk
Pakkahuone/Klubi, Tampere 30.12.2013

HIMiä ei juuri nähdä kotimaan kamaralla. Edellisestä Suomen turneesta oli ennättänyt vierähtää jo viisi vuotta ennen kuin Helldone 2013 -kiertue toi yhtyeen Oulun, Seinäjoen ja Helsingin lisäksi myös Tampereen Pakkahuoneelle. Pääaktin mukana kiersivät Odalisque, Beastmilk ja Pertti Kurikan nimipäivät.

Iltamme alkoi vielä Klubin puolella soittaneesta Beastmilkistä. Hiljattain debyyttialbuminsa julkaissut nelikko on ehtinyt maistaa jo kansainvälistä tunnustusta. Ja on pakko myöntää, että apokalyptiseksi postpunkiksi musiikkiaan kuvaava yhtye on livenä vakuuttava.

Postpunk alkaa olla jo tarkkaan kaluttua aluetta, mutta Beastmilk ei toista ulkoa opeteltuja maneereita. Se tarjoaa rujomman puoleisen kattauksen musisointia, jota kannattelee tanakka rumputyöskentely ja Kvohstin antaumuksellinen tulkinta. Puolisen tuntia kestävä keikka loppuu aivan liian lyhyeen, mikä lienee ainoa isompi narinan aihe.

Kuka ei ole kuullut Pertti Kurikan nimipäivistä? Pakkahuoneen lava on suuri, mutta yhtye ottaa sen haltuun helposti – takana on keikkoja vieläkin suuremmissa ympyröissä. Kappaleiden lisäksi myös välispiikit vedetään tunteella, ja niissä on äänessä etupäässä solisti Kari Aalto. Lievää toistoa on tosin havaittavissa; kunniansa kuulevat lähinnä Töölö ja fucking asshole.

Hitiksi noussut Kallioon on jo vanha biisi, joten sitä ei vedetä, mutta Pertin luo kylään, Päättäjä on pettäjä, Puhevika, Muutan mun kavereille ja monet muut punkrallit pistävät yleisöön eloa. Karanteenista tuttu Harri Konttinen vierailee parissa biisissä, mutta miehen laulusta ei tahdo saada selvää sen hautautuessa muun soitannan alle.

Mainioista lämmittelijöistä huolimatta suurin mielenkiinto kohdistuu pääakti HIMiin. Yleisö kansoittaa lavan edustan jo hyvän aikaa ennen keikan alkua, ja kauempanakin liikkumatila alkaa käydä vähäiseksi.

Ensimmäisenä kuullaan Buried Alive by Love. Tyylikkäät valot, monessa liemessä marinoitu bändi ja vastaanottavainen yleisö – siinä resepti, jolla ei voi suoranaisesti epäonnistua.

Kahdeksalta studioalbumilta löytyy hittejä, jotka ovat tuttuja myös satunnaisemman kuulijan korvaan. Pakkahuoneen katto natisee liitoksistaan, kun yltiödramaattisen Join Me -kappaleen tunnistettava kosketinkuvio kajahtaa ilmoille.

Toisinaan hieman hämäristä välispiikeistään tunnettu Ville Valo jättää tällä kertaa jutustelut vähemmälle. Kappaleet soitetaan käytännössä putkeen, mikä takaa tasaisen korkean intensiteetin.

Vaikka yhtyeen esitys on viimeisen päälle ammattimainen, käy se loppua kohden puuduttavaksi. Lähes jokainen kappale saa saman raskaan käsittelyn, eikä tempoja juuri varioida. Melodiat jäävät lanauksen jalkoihin, osin kenties hieman epäonnistuneesta miksauksesta johtuen.

Settiin sisältyy myös harvinaisempia vetoja. In Joy and Sorrow, It’s All Tears (Drown in This Love) ja Death Is in Love With Us soitetaan livenä vuosien tauon jälkeen. Valo hoitaa laulupuolen moitteettomasti, mutta tarkkasilmäinen saattaa havaita lavalla lunttilappuja siltä varalta, että muisti on sanojen suhteen ruosteessa.

Tarkkakorvaiset taas kuulevat It’s All Tears -kappaleen keskellä kunnianosoituksen kahdelle HIM:lle tärkeälle bändille, Black Sabbathille ja Type O Negativelle, eli lyhyen pätkän ave ave satanas -mantraa.

Keikka päättyy When Love and Death Embrace -slovariin. Kieltämättä tyylikäs lopetus illalle, joka kulki raiteillaan, mutta hieman yksioikoisesti.

Teksti, Jukka Kastinen
Kuvat, Olli Koikkalainen

Mahdollisesti jotain samankaltaista