Manzana – Kiltin tytön kosto
Syksyisenä tiistaina, muutama päivä Manzanan uutukaisen Babies of Revolutionin –levyn julkaisun jälkeen, tapaisin rennon ja iloisesti höpöttelevän vokalisti Piritta Lumouksen Tampereen Klubilla. Myöhemmin illalla bändi tulisi kipuamaan lauteille kyseisessä paikassa Pirkanmaan eläinsuojeluyhdistyksen järjestämässä Elsurockissa.
Piritta hei, millä fiiliksin ja mitä oikein kuuluu?
– Tässä sitä ollaan hieman odottavalla kannalla niin illan suhteen kuin tulevien levyarvosteluidenkin, kun tuo levy nyt on niin tuore. Onhan niitä muutama aika ärhäkkäkin joukossa ollut ja niitä tässä on nyt sulateltu ja uusia niin ikään odoteltu. Hajontaahan niissä aina on, samoin oli edellisen levynkin kanssa, ja eihän se nyt pientäkään taiteilijaa kiinnosta pätkääkään, mitä jotkut kriitikot sanoo. En tiedä miksi niitä aina sitten kummasti lukee… Heh. Ja lopulta kuitenkin mä ajattelen niin, että tunteiden herättäminen on hyvä asia. Jos joku on suuttunut hirveästi ja kirjoittaa siitä seitsemän sivua niin ainakin vaikutus on tehty. Parempi näin kuin se, että levy olisi niin tylsä, ettei kukaan kirjoittaisi siitä mitään. Ärsyttäminen on toisaalta ihan hyvä asia ja kyllähän me on sitä tavallaan tietoisestikin haettu, kiusattu ja härkitty.
Millä tavalla erilaiselta tuntuu nyt pidellä käsissään tätä uutta Babies of Revolution –levyä verraten ensimmäiseen Nothing as Whole as a Broken Heart –äänitteeseen?
– Tavallaan ihan samalta, vähän hirvittää, että siellä ne kaikki nyt arvostelee ja tökkii sitä meidän vauvaa siellä. Onhan se sellainen luopumisen olo, että enää ei voi tehdä niille biiseille mitään ja siellä ne on oman onnensa nojassa joko haukuttavana tai halittavana. Toisaalta kuitenkin on varmempi olo. Ekan levyn kanssa se oli vähän niin kuin hyppy tyhjyyteen, että mitähän sitä oikein tuli tehtyä. Eka levyhän tehtiin siis oman yhtiön kautta ja siihen liittyi sitten kaikki ne levy-yhtiön perustamisasiat ja oli niin paljon kaikkea päällä. Ja se oli kyllä sinänsä kauhean hyvä, että me tehtiin se ite, koska me saatiin kuitenkin isot jakelijat ja ulkomaan kuviot pelaamaan sitten Playgroundin kautta. Ne siellä Ruotsissa sitten tiesi vähän paremmin kuin me, mitä tehdään vaikka jonkun venäläisen kustannuslaskun kanssa.
– Nyt on kyllä ollut mukava olla toisenkin yhtiöllä, se antaa lisää näkökulmia ja tekeviä käsiä. Ollaan oltu Dynamiciin ihan tyytyväisiä. Onhan siinä esimerkiksi se, että kun itse tekee omalla yhtiöllä, niin voi luvata vaikka portugalilaiselle radiotoimittajalle levyn huomiseksi, tai heti vaan luvata oman musiikkinsa ilmaiseksi jonkun saitille käyttöön, mutta nyt sellaiset asiat sujuvat vähän hitaammin. Tietenkin kun itse tarvitse pyörittää mitään papereita eikä mitään niin voi ite vaan keskittyä siihen soittamiseen ja siihen mikä on tärkeää.
Manzanahan tarkoittaa siis omenaa, mistä se ajatus on lähtenyt tai mikä filosofia nimen takana oikein on?
– Mähän oon keksinyt sen Manzanan jo joskus tsiljoona vuotta sitten kun olin vielä toisessa bändissäkin ja kovasti jo silloin halusin sen nimeksi Manzanan. Siitä oltiin kuitenkin sitä mieltä, että “ei helvetti, täähän on ihan jonkun tanssibändin nimi” ja siitä se sitten jäi, että joskus vielä mä haluan bändin jonka nimi on Manzana. Ja sitten silloin viisi vuotta sitten kun Heikin (Malmberg) ja Henkan (Virsell) kanssa tähän juttuun lähdettiin niin ehdotin taas Manzanaa, ja puolustus kyvyttömällä hetkellä pojilla ei ollut parempaakaan ehdottaa.
– Mutta siis “la manzana magica” on siis espanjaksi myrkkyomena. Se ajatus on sitten vähän siinä, niin kuin Babies of Revolutionin kannessakin oleva kissa: ensimmäinen ajatus on, että “voi miten söpö”, mutta kun tarkemmin katsoo niin ei se olekaan niin söpö… Sitä se on, pop metallissa, vampyyrikissa tai myrkkyomena. Musta on hirveän kiva antaa vähän vääriä mielikuvia, jotka sitten vähän takavasemmalta paljastuvatkin joksikin muuksi. Yleensäkin tämä popmetalli-estetiikka, että ollaan päältä niin söpöä ja päästään lähelle, mutta toisaalta siinä samalla saattaa tulla aika ikäviäkin asioita.
Mitkä asiat ovat mielestäsi vaikuttaneet siihen, että uutukainen levy on kokonaisuudeltaan tasapainoisempi ja yhtenäisempi kuin edellinen, jossa on sinänsä kuitenkin enemmän hajontaa?
– Tavallaan siinä on se ekan levyn juttu mikä aina, kun siinä on biisejä pidemmältä aikaväliltä. Onhan tämän uudenkin biisejä työstetty sellaisen vuoden verran, mutta se on ollut sellaista tietoisempaa “nyt me tehdään levy” –työstämistä. Ensimmäinen levy oli lähinnä sellaista “äänitellään täällä nyt demoa”. Nyt on sitten ollut alusta selkeänä, että hitto vie nyt lähdetään tekemään levyä! Tämän uuden levynhän on muuten äänittänyt ja tuottanutkin nyt Henkka kokonaan ja edellisellä oli vähän eri tuottajia kun haettiin sitä linjaa. Nothing as Whole as a Broken Heartin jälkeen on tehty semmonen sata keikkaa ja kyllä sekin on sitä omaa linjaa selkiyttänyt tätä uutta levyä varten.
– Ainahan sitä ollaan matkalla jonnekin. Kun saa jotain valmiiksi niin sitten hoksaa, että seuraavaksi sitten tehdäänkin sellaista ja tällaista. Se antaa virtaa tehdä tätä juttua. Itse olen kyllä tyytyväinen siihen, mihin suuntaan tässä ollaan menty ja ollaan menossa. Villen lähtö bändistä oli kova paikka, kun se oli se ihan ensimmäinen kokoonpano, johon liittyi tietty teinivuosien nostalginen fiilis siitä meidän porukasta. Se oli aika kriittinen hetki. Olihan me tehty jo paljon keikkoja ilman Villeä, tuuraajan kanssa, mutta silti se ainakin henkilökohtaisesti otti koville. Klasu on ollut mukana nyt vuoden ja se on tuonut mukanaan paljon taas uusia juttuja eikä tämä uusi levykään olisi ollenkaan tällainen ilman Klasua. Mikään ei ole pysyvää paitsi muutos ja nälkä kasvaa syödessä.
Tähän on nyt siis tultu ja tässä ollaan. Millaisena bändinä sinä henkilökohtaisesti koet Manzanan tällä hetkellä?
– Heh, me ollaan sellaista alempaa keskikastia, että vähän ollaan päästy jo johonkin näkyville ja saatu päätä auki siihen suuntaan mihin halutaankin. Bändin sisällä on nyt hirveästi sellaista rönsyilyfiilistä ja hirveästi uusia ideoita siitä, mitä haluaisi tehdä ja se on hyvä asia. On oikein hyvä meininki ja vähän oikeastaan kiirekin toteuttamaan uusia juttujaan.
– Mehän on aina tehty hirveästi keikkoja ja nyt kun on ollut muutama kuukausi niin, että on keikkailtu vähemmän niin alkaa sellainen tietty levottomuus valtaamaan. Studiopuurtaminen vaatii sellaista meditaatioasennetta, että tuntuu niin hyvältä päästä taas vetämään livenäkin. Livenä saa tavallaan livetäkin, liioitella ja vetää yli eikä se ole niin vakavaa. Sellaista meidän liveboogieta on yritetty kovasti nyt saada tuohon levyllekin, sitä sellaista fiilistelyä aika paljon. Vapaus on mua kiinnostanut aina ihan hirveästi. Se, miten paljon voi livetä, improvisoida ja olla vapaa, vaikka onkin taustanauhat ja tällainen industrialpohja musiikissa. Metallipohja, joka meidänkin bändillä on, on kuitenkin niin hirvittävän rajoitettu, teknisesti hirveän rajoittunut ja puritaaninen, mutta siinä sitä mennään rajalla temppuillessa.
Mitä musiikki ja erityisesti Manzanassa musisoiminen sinulle sitten henkilökohtaisesti antaa?
– Tietenkin voimaa. Ja alun perin tietenkin vähän tavallaan se on ollut sellaista kiltin tytön kostoa. Haluaa huutaa: “vittu, pillu, saatana!” niin kuin joskus teininä kun ollut kiltti ja on halunnut jossain myös vähän kirkua, heh. Kyllähän se aina näissä rokkihommissa se tietty aggressio ja äkäisyys, jota on mukava saada ulos itsestään. Kai sitä on hakenut jotain pimeiden puolien hyväksyntää. Saa kolmikymppisenäkin olla vihainen, himokas, helvetin ärtynyt tai haaveilla jostain älyttömästä. Arjen pakenemistahan se on, sitä samaa mitä musiikin kuuntelukin tai elokuvan katsominen. Sinne mielikuvitusmaailmaansa on niin ihana paeta, mutta kyllä sitten kun sieltä tulee takaisin niin huomaa, että ne biisit on kuitenkin ihan totta. Välillä sitä säikähtää, että näinhän tämä asia onkin ja nyt sen vasta tajusin kun tein siitä biisin. Ei ihminen irtoa siitä omasta sydämestään mihinkään.
– Kyllähän noi pojat on ihan hirveen tärkeitä. Se ystävyys, mikä bändissä tulee, on ihan erityislaatuista. Heh, poikia luultavasti hävettäisi kun mä puhun taas sydämestä, rakkaudesta ja ystävyydestä: “voi vittu, taasko se alkaa!”. Ei vaan, kyllä me kaikki ollaan sellaisia tunneihmisiä ja se on se rakkaus siihen musiikkiin. Sitä on vaan aina pakko tehdä niin miksei sitten samalla yritä tehdä oikeaa yhtenäistä bändiä ja saada sitä eteenpäin. Kaikki kuitenkin rämpyttelisi himassa tippa silmässä niin parempi käyttää se energia sitten näin.
– Kaikista hienointa on se, että koska ytimeltään kaikki ihmiset on kuitenkin tosi samanlaisia niin joku muukin voi tajuta siinä samalla jotain, kun on itse tarkasti miettinyt biisiä tehdessään tosi vaikeaakin henkilökohtaista juttua. Silloin tuntee onnistuneensa kun voi tuntea sellaista tiettyä yhteyttä. Ainahan ihmiset on näitä samoja juttuja kelanneet ja vatkanneet, perusdilemmoja, tykkääkö minusta kukaan ja niin.
Palatakseni vielä Babies of Revolution -levyyn, miten sen kansitaide tukee teidän bändin sanomaa ja tämän levyn nimeä? Avaatko myös hieman tätä levyn nimeä?
– David Lynch on joskus sanonut, että jos taitelija väittää tietävänsä mitä hänen ideansa tarkoittaa, hän valehtelee. Heh, nyt on kyllä vaikea sanoa, miksi meidän kissalla on siivet, mutta omena on tietenkin se manzana, myrkkyomena, siinä. Antti Isosompin näkemys se on, ja Antin kanssa aikoinaan vaan puhuttiin, että jotain raikasta, kissa ja omenoita. Ite tykkään tästä kyllä tosi paljon, etenkin isona julistekoossa kun siinä on se maalauspinta ja se on ihan maalauksen näköinen.
– Mähän näen musiikin väreinä ja tässä on just ne tähän sopivat värit. Edellinen levyhän oli selkeästi kylmempi, oli pinkkiä ja sinistä, jäistä ja lunta. Selvästi goottilaisempaa ja enemmän industrialia. Nyt tässä kannessa on hiekkaa, maata, verta, nämä omenat… Sellaista jalat massaa –rokkia.
– Niin, Babies of Revolution. Kaikki rokkibändit haluaa olla aina vallankumouksellisia ja se on huvittavaa, koska kaikki on jo keksitty. (“Onpas todella vallankumouksellista kun soitinkin tähän c sus majorin enkä jotakin muuta!”) Rokki on jotenkin jo niin vanha juttu, että ei oikein ole sitä isää jota murhata. Ei oikein ole sitä vastavoimaa, joka pitäisi kaataa. Kaikki on nykyään mahdollista ja siitä tuleekin uusi ahdistus. Kaikista naruista voisi vetää, mutta enää ei haluakaan vetää mistään kun mikään ei tunnu miltään ja kaikki on aivan sama. Siksi se onkin nimenomaan vallankumouksen vauvat, että uskaltaisi olla ihan vauva ja ihmetellä kaiken äärellä olematta mitenkään kyyninen. Uskaltaisi olla aina rähmällään siellä hiekassa ja löytää uudestaan lapsellisella ilolla niitä juttuja.
Haastattelu julkaistu : 2008-10-24
Kirjoittaja : Kaisa Harju
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua