Hybrid Children – Fight on napakka sana

Hybrid Childrenin hiljattain ilmestyneen albumin tiimoilta saimme jututettavaksi Hybrid Childrenin Jassen.

Jasse, minkä puolesta uudella Fight as One -albumilla taistellaan?

– Ehkä kelaan tuota enemmänkin sellaisena yhtenä rintamana seisomisena ja “kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta” -meininkinä. Kansikuvaan liitettynä tuosta fraasista tulee sellanen periksiantamattomuuden manifesti, että vaikka pommia ropisee niskaan tummalta taivaalta, niin ei pidä luovuttaa. Siinähän sitä onkin jo ohjenuoraa masennuksen moukaroimille arjen sankareille.

Ainakin sanoitusten puolella olette ottaneet askeleen “vakavampaan” tai “synkempään” tai miksi sitä nyt sanoisi, suuntaan. Onko teistä tullut jopa kantaaottavia, vai mistä nämä tummat sävyt?

– Mielestäni tummia sävyjä on jo melkeinpä edelliselläkin levyllä (Ghost Town Carnival) vielä tätä nykyistä enemmän. Sitä edeltänyttä Stardom is Here -lättyäkään ei ihan hilpeäksi voi sanoitusten puolesta luonnehtia. Nyt kun tarkemmin muistelen, niin oikeastaan Drugsterista (1998) lähtien on lyriikoissa vedetty aika tiukkaa linjaa. Eli ei tuo tekstien niin sanottu henkilökohtaisuus ihan tuore juttu Hybäreiden matskussa ole. Ja vaikka noissa lyriikoissa välillä melko syvissä vesissä mennäänkin ja maailma näyttää synkeältä, niin kyllä mä olen yrittänyt sitä toivonkipinää sinne aina kuitenkin sisällyttää. Toivoa pitää aina olla, muuten ei missään ole mitään järkeä! Pitää uskoa, että huomenna se aurinko taas horisontista nousee.

Edellä puhutusta huolimatta olette ainakin julkisuuskuvaltanne hilpeitä rokkenrolliretkuja. Hybrid Children, mitä oli rock’n’roll? Vai onko se edelleen olemassa?

– Joo, eivät nämä uuden levyn kansikuvitus ja sekä nopeat että kiukkuiset täsmärallit meistä tosikkoja ole tehneet – siitä ei ole pelkoa. Tamperelainen Sensuuri tilitti jo vuonna 1979 singlellään “Katurock ei kuole koskaan” ja tuon kipaleen allekirjoitan täysin vielä tänäkin päivänä. Jotkut asiat eivät vain muutu, vaikka trendit tulevat ja menevät. Aina löytyy uudesta sukupolvesta niitä, jotka diggaavat sähkökitaran rähisevästä soundista ja haluavat perustaa bändejä. Tähän kun vielä liitetään asenne, joka kyseenalaistaa valtavirran ja kunkin ajan kangistuneet toimintamallit ja epäkohdat, niin siinähän sitä ollaan rock’n’rollin ytimessä!

Aika terävästi eritelty. Olet sanonut, että levyn tuottaneen Sammy Aaltosen kanssa on helppo tehdä hommia, kun mies on vanha kaveri. Eikö kaveruudella ollut mitään ongelmia tuottaneita miinuspuolia studiossa?

– Ei. Näkemyseroja tietysti on, mutta sen takia halusimmekin miksaajaksi ehdottomasti jonkun ihan tuoreen korvan, kun noita ralleja äänittäessä omalle matskulle tulee aina hieman kuuroksi ja eri elementtien tärkeysjärjestys lopullisessa miksauksessa saattaa hämärtyä. Pistettiin “Kotkan Andy Wallace” eli Teemu Aalto puikkoihin ja vältyttiin näin bändin ja Sammyn väliseltä pahimmalta kädenväännöltä sen suhteen.

Miten Sammyn kädenjälki näkyy albumilla?

– Siinä, että “Sämpy” ymmärsi Hybäreiden olemuksen päälle. Hän piiskasi meitä oikeaan suuntaan eikä lähtenyt ehdoin tahdoin vääntämään matskusta mitään stadionrokkia tai jotain, mitä me ei olla. Ja kyllä varsinkin leppoisa ilmapiiri oli tärkeä tekijä, eli että saatiin kaikessa rauhassa tehdä levyä Sammyn omassa studiossa eikä tarvinnut turhaan katsella kelloa.

Kertokaa jonkun biisin syntyyn tai levyntekoon liittyvä anekdootti. Oliko jotain studiosähläyksiä tai vastaavasti jotain hienoja positiivisia yllätyksiä, vai menikö kaikki aivan täysin suunnitelmien mukaan?

– Suomenlinnan saaressa Seawolf-studioilla äänitettiin pohjia, ja Pale intoutui hotkimaan vähän muita pohjia sitten reippaammanlaisesti. Koko yön valvottuaan oli “Puikko” jo niin notkeassa kuosissa, etteivät bassottelut tulleet enää kysymykseenkään, joten äijä jouduttiin työrauhan takaamiseksi passittamaan aamulauttaan ja manner-Helsinkiin päin. Meikä joutui siinä piilottelemaan lauttarannan puiden takana, kun odottelin, että lautta varmasti lähtee. Vahdin, ettei Pale hyppää laidan yli, jos se vaikka havahtuu ja näkee mut siinä laiturilla. Pale sitten ihmetteli äänitellessään bassoja Sammyn studiolla, että “milloin tää biisi on näin muka mennyt ja koska tätä on muutettu”, kun pariin biisiin oli tullut uusia sovitusratkaisuja. Mutta näitä kommelluksiahan tapahtuu aina. Ei mitään uutta siis.

Fight As One biisi biisiltä?

– Fight as One: Tähän mulla oli ainoastaan bridgen soinnut ja melodia, ja Saskan kanssa piestiin kämpällä mäyriksien voimalla kaksistaan, mitä mieleen juolahti. Eli sellaisia kymmenen minuutin riffitajunnanvirtapätkiä. Saska veti välillä junakomppia, ja jostain tulivat nuo Slayer-pysäyttelyiskutkin ja väliin taas valmis bridge. Kusella käydessä sitten mylvin siinä, että “kertsi jotain tähän suuntaan ja iskuihin joku napakka sana”. Se oli tietysti “fight”. Biisi ikään kuin tuli aika itsekseen. Sanojen kanssa painiskelin kyllä jonkin aikaa, mutta Fight as One jotenkin loksahti heti kohdalleen. Aikaisessa vaiheessa oli jo selvää, että tässä on levyn nimi.

– Medicine Train: Tämän sanat kirjoitin yhdeltä istumalta. Jopa yksi säkeistö jäi yli. Sanojen rytmi sanelikin sitten koko biisin, joka on yksi kaikkien aikojen suosikkibiisejäni Hybäreiltä. Kiteyttää turhautuneet vitutukset, mutta silti pistää pusertamaan huomiseen. Tässä ei ole sekuntiakaan tyhjäkäyntiä. Kaksi minuuttia ja seitsemäntoista sekuntia tilitystä siitä, miten mä maailman näen.

– Deathbreath Dynamo: Perusrullaava duurikertosäkeinen rokkiralli. Pale sanoi, että hänelle tulee tästä mieleen ekojen levyjen Hybärit. Itse diggaan kolmannen säkeistön Pistols-hengestä rumpu-kitara-akselilla. Sitä pitää saada seuraavalle levylle lisää!

– Dancing on Roses: Tämä oli ehdoton ensilohkaisu tältä levyltä ja tästä löytyy Narmalan Petjan tekemä videokin tuon nimibiisin videon ohella. Melko peittelemättömät sanat ja melodioiden fiilis fudaavat yhdessä hienosti. Tätä koitettiin aluksi hidastempoisena ja vaikka miten päin, kunnes Sasu sanoi, että “paskat, aloitetaan heti laululla ja piestään Social Distortion -kompilla ja rivakalla tempolla.” Siihen loppuivat sovituspähkäilyt: hommahan toimi!

– Worldwide Checkmate: Tähän ei ole paljoa lisättävää, tämä täytyy kuulla. Nopea punk’n’rock’n’roll räjähdys. Juho karsi tästä liikoja sointuja kertsistä ja veti ihan pirun hienot soolot – jumalauta että lähti rullaamaan! Terveitä Käsiä lainatakseni: Rock laahausta vastaan. Tässä vedetään jalka konehuoneen puolella ja peräsuoli pitkänä!

– Blackheart Baby: Mitenköhän tämäkin tuli… Taisi olla ensimmäisiä biisiaihioita These Are the Momentsin ohella tälle levylle. Sanoitusten kanssa hikoilin pitkään, kunnes punainen lanka löytyi. Levykauppa Äx:ssä vedettiin akustinen setti levynjulkaisupäivänä ja Blackheart toimikin mahtavasti rauhallisena versiona.

– Fire Always Burns in Us: Kulkee vieläkin settilistassa työnimellänsä “Kolmatta linjaa”. Tuon Fredin klassikon pystyy laulamaan täydellisesti säkeistön sointupohjan päälle ja fiiliskin on melkein sama, hehheh. Juhlapiisi siis! Tällaista komppia ei ennen ole Hybäreillä ollutkaan, joten siitä lähti biisin ensi-idea.

– These Are the Moments I’m Living For: Tätä biisiä on niin moni suitsuttanut kovimmaksi ikinä, että ehkä tästä pitäisi tehdä seuraava video. Hieno fiilis ja katkeran haikea meininki. Silti kertosäkeissä nyrkki nousee ja hehkutetaan suunnilleen tippa linssissä.

– Dropzone of Black Snow: Joku Rancid-henki tässä on aika pinnassa, vai onko se vain mun omaa fiilistelyäni? Ehkä ne ovat Juhon kitarat, mitkä sen tekevät: kertakaikkisen hienoa maalailua ja vitun hyvät soolot. Tämä on aika ilonen biisi ja rumankauniit kaupunkiromantiikkaa ylistävät sanat tietysti kertovat siitä, kuinka kaupungissa lumi on mustaa. Vanhana maalaispoikana diggaan yli kaiken asua Helsingin Kalliossa.

– Motörbreath: Tää on mun, Palen ja Saskan ikivanha suosikkibiisi Metallican tuotannosta. Juho tosiaan on syntynyt vasta vuosi tämän ilmestymisen jälkeen, joten sitä ollaan yritetty käännyttää. Tuloksetta, heh. Tämä on niin punkki biisi, kuin vain olla voi. Linkki punkin ja metallin välillä. Eli juuri se, miksikä Hybäreitä on monesti etenkin ulkomaisissa arvioissa sanottu. Ihan saatanan kovat sanat, joiden mukaan olen koittanut elää.

– Out on the Wasteland: Tämä päättää levyn hienosti toiveikkaaseen fiilikseen, vaikka biisi itsessään onkin olutvaahdon läpi katseltu haikea tilitys elämän läpi ajelehtimisesta. Pale vetää tässä aivan tolkuttoman hienoja bassolinjoja, joita jaksan diggailla kerta toisensa jälkeen. Sanat kirjoitettuani huomasin, että Anti-Nowhere Leaguella on samanniminen biisi jollakin vanhalla kokoelmalla. Jäljet johtavat sylttytehtaalle.

Valitsette coverinne siis pelkästään fanipohjalta? Coveroittehan edellisellä albumilla tyylikkäästi Misfitsin We Are 138:a.

– Fanipohjalta nimenomaan, kuten tuossa biisiluonnehdinnassa tulikin jo ilmi.

Miten miehistönvaihdokset eli Kartsan lähtö ja korvautuminen Saskalla samoin kuin Laurin Juholla vaikutti uuden albumin syntyyn? Onko porukka ehtinyt jo hitsautua yhteen?

– Saskalle soitin saman tien, kun Kartsa ilmoitti, ettei hänellä aika riitä mitenkään enää Hybäreille oman Backline Rental -yrityksen ja juuri noihin aikoihin ekan levynsä julkaisseen 45 Degree Womanin ohella. Miehelle oli vielä tulossa ensimmäinen skidi ja muuta vastaavaa, joten ilmoitus oli enemmän kuin ymmärrettävää. Saskan soittotyylin tiesin jo ekasta yhteisestä punkkibändistämme siltä ajalta, kun olimme alle kymmenen vanhoja, joten aloin tietoisesti rustaamaan ripeämpiä biisejä. Levyn linja oli selvillä heti alkumetreiltä. Laurin paikkaajan löytämiseen menikin puolitoista vuotta, joten siinä oikeastaan pääsyy, miksi levyjen väli venähti niin pitkäksi. Private Linen Illu tuurasi vuoden päivät keikoilla kitaristina, kunnes sitten ex-Brigaden (nykyisen The Over-Attacksin) riveistä löydettiin punkin, rokin ja skan parissa kasvanut vikkeläsorminen Juho. Nyt onkin sitten helvetin kova työntö ja draivi livenä, sopii tulla kurkkaamaan keikoille!

Aivan varmasti. Edellisen pitkäsoittonne ilmestymisestä ehti kulua neljä-viisi vuotta. Mikä kesti?

– Edellämainittujen miehistövaihdosten ohella pienen levy-yhtiön budjetti tietysti aina venyttää hommia, kun ei ole lyödä isoa tuppoa seteleitä pöytään ja varata Finnvoxista neljää viikkoa putkeen. Siinä joutuu sitten säätämään aikataulujen kanssa ja venyttämään penniä. Siinä sitä suttaantuu aikaa.

Olette jatkaneet uskollisesti jokseenkin samalla musiikillisella tiellä koko bändinne elinajan. Pysyttekö sillä hautaan asti, vai kiinnostaisiko lähteä seikkailemaan johonkin uuteen suuntaan?

– Seuraava levy varmaankin on aika pitkälle tästä eteenpäin viety versio suhteellisen samoilla linjoilla, mutta tuo edellä jo mainitsemani akustinen levynjulkaisukeikka kyllä sai meidät kaikki aika hämilleen positiivisella tavalla. Että perkele, näähän luonnistuu meiltä ilman volyymiäkin ihan helvetin hyvin! Eli en näe mitenkään mahdottomana, että vastaisuudessa tulevat ääripäät venymään, eli rähisevämpää matskua tasoittamaan tulee iisimpiä sävyjä. Toisaalta itse kelailen, että esimerkiksi Dancing on Roses, Fire Always Burns In Us ja These Are the Moments ovat meille rauhallisia biisejä, ja tuo iisiys voi jollekin muulle olla aikamoista rähinää, heh.

Mihin kohtaan suomalaista musakenttää itse sijoittaisitte Hybärit?

– Johan vaikean vetäisit! Huhhuh… Ainoa vertailukohta, joka tulee edes jotenkuten lähimmäs kotimaisista mieleen, on jo hajonneen Babylon Whoresin alkuaikojen levytykset kuten Trismegistos-mini-LP. Siitä olenkin ottanut itse vaikutteita, hehheh. En keksi ulkomailtakaan mitään hengissä olevaa bändiä, joka liippaisi läheltäkään. Wildheartskin on kuitenkin aika erilaista matskua kuin me, vaikkakin samalla suunnalla ollaan. Vanha 3 Colours Red toisella albumillaan (Revoltilla) muutamilla raidoilla on suht lähellä nykyisiä Hybäreitä myös. Mutta eihän niitäkään kukaan ole missään kuullut. Samoilla linjoilla siis!

Kierrätte parhaillaan Suomen rokkipaikkoja. Mikä on kotimaassa paras mesta soittaa? Onko paskinta, vai kehtaako sellaista sanoakaan? Oletteko menossa ulkomaille lähiaikoina?

– Siinä paskimmassa ei toivottavasti olla vielä käyty! Paino siis sanalla “vielä”, heh. Moskovassa piipahdetaan 14.2. ja syksylle ovat saksalaiset puuhaamassa jotain pyrähdystä jonnekin Saksa-Belgia-Luxembourg-Itävalta-Sveitsi -akselille, joissa maissa Fight As One julkaistaan tässä alkuvuoden aikana.

Mitä muuta teiltä sopii odottaa tulevaisuudessa? Paljon keikkoja, seuraavaa albumia, jotain yllättävää?

– Suomen keikkoja tietty tehdään tasaiseen tahtiin, ne voi tsekata meidän nettisivuilta. Uusia biisejä aletaan tämän levynjulkaisuhärdellin jälkeen runttaamaan kasaan, kunhan ehditään kaikessa rauhassa kämpille ja meikällä alkaa runosuoli (kyllä, suoli) pulputtamaan. Eli “perästä kuuluu” hähhäh! Patistankin tässä ihmisiä, että käykää kysymässä levyä kaupoista, käskekää tilata jos ei hyllystä löydy ja ostakaa, että päästään tekemään uutta. Jengi ei oikein aina muista, että näin pienemmillä levylafkoilla ja bändeillä jatkuvuus riippuu hyvinkin karusti siitä, että äänestävätkö ihmiset lompakoillaan ja kantavatko kortensa kekoon. Oikeat rokkibändit todellakin kaipaavat supporttia, koska takana ei ole isoja multikansallisia koneistoja ja rahoja. Ostakaa levyjä tai ladatkaa verkkokaupoista, näin pysyvät pienet tinkimättömät lafkat ja bändit hengissä. Fight back, fight as one! Niin se on.

Haastattelu julkaistu : 2009-02-05
Kirjoittaja : Emilia Kukkala

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua