Discard – “Suomen metalliskene on pääosin täyttä paskaa.”
Jonkun maamme bändikattausta tutkivan ulkomaalaisen korvissa saattaa hyvinkin kuulostaa siltä, että Suomen nuorilla miehillä olisi paljon patoutunutta vihaa sydämessään. Vai miksi muuten brutaali death/thrash-paahto olisi niin suosittua metallibändien keskuudessa? No, kenties totuus raivoamisen suosiosta ei ole noin synkkä. Bändit ovat luultavasti vain hoksanneet, että Panteran groovea, Slayerin nopeutta ja Cannibal Corpsen rujoutta yhdistelemällä saa aikaan vastustamattoman ärhäkkää musiikkia.
Discard on uusin lisä kotimaamme thrash-pohjaisten metalliheimojen kasvavaan listaan. Yhtye solmi vuoden alussa sopimuksen uuden Shadow World Records –levy-yhtiön kanssa ja tinkimätöntä takomista sisältävä debyyttilevy Carrion löysi hiljattain tiensä kauppojen hyllyille.
Yhtyeen kitaristi Janne Roiha ja basisti Mikko Kytösaho selostavat lyhyesti syyt, miksi orkesteri on yleensä perustettu.
– Veikkaisin, että idea on lähtenyt ihan niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin että ollaan haluttu soittaa sellaista musiikkia, mitä kuunnellaan ja mistä diggaillaan, muistelee Janne.
– Tässä on viisi erilaista, mutta kuitenkin samanhenkistä jamppaa tekemässä sellaista musaa, jota mielen syövereistä irtoaa. Hyvällä meiningillä ja “paskalla” asenteella tämä syntyy. Itse en osaisi olla tekemättä ja soittamatta musiikkia. Se on elämäntapa, jolla toivottavasti myös pystyy joskus elämää rahoittamaan, Mikko puolestaan kertoo.
Tilaisuus debyyttilevyn tekemiseen aukeni Discardille melko mutkattomasti. Sopiva julkaisija löytyi puoliksi itsestään. Mikko selvittää tapahtumien kulkua.
– Shadowin Markus Laakso otti meihin yhteyttä. Alettiin pyöritellä ensin vain ajatusta yhteistyöstä ja lopulta päädyimme hahmottelemaan sopimusluonnoksia. Sinänsä erilainen tarina, koska levy-yhtiö otti meihin yhteyttä eikä toisin päin.
Discardin ei tarvinnut juurikaan väitellä levylle päätyvistä biiseistä. Albumi nimittäin sisältää lähes koko bändin repertuaarin.
– Kaikki olemassa olevat kappaleet nauhoitettiin, Mikko kertoo. – Kaksitoista yhteensä, ja lopulta vain Bury the Sun -demolta löytyvä Binding jätettiin pois. Me ei juurikaan turhia kappaleita sävelletä. Biisit oli harjoiteltu ainakin rakenteiden osalta valmiiksi, mutta itselle tuli nauhoituksissa pieniä muutoksia riffeihin.
Joillekin muusikoille studio on kauhujen tyyssija, toiset taas vaikka asuisivat siellä jos mahdollisuus aukenisi. Discard ei ehkä studiomuusikoiksi haikaile, mutta äänityksissä pysyi hyvä henki päällä. Janne muistelee sessioita.
– Äänitykset olivat pääosin mukava kokemus, tosin päivät oli melko pitkiä. Sellaiset kahdeksan tuntia aina vedettiin. Kyllä siinä pää alkaa levitä itse kullakin, kun kahdeksan tuntia istuu tarkkaamossa kitara kädessä ja yrittää vetää jotain tiukkaa sooloa narulle. Mutta selvittiinpä kuitenkin ilman pahempaa hajoilua. Levyn soundimaailmassa pyrittiin luonnollisuuteen, jos näin voi sanoa. Parhaat otot tuli usein spontaanisti ilman mitään suurempaa yritystä. Bissen voimaa ei myöskään voi väheksyä, varsinkin jos sattui olemaan pahempi kohmelo päällä.
Mikko jatkaa tarinaa siitä, miten kovimmat suoritukset saatiin nauhalle.
– Parhaat otot syntyivät ajattelematta, kun vaan antoi grooven viedä soittoa eikä yrittänyt iskeä joka nuottia mahdollisimman tarkasti. Tarkemmin ne osuivat kohdilleen sillä tavalla kuin väkisin vääntämällä. Tuottaja Sami Jämsenin kanssa tultiin ihan hyvin toimeen, ainakin se vähä, mitä ukon kanssa henkilökohtaisesti touhuttiin. Siinä oli tietty molemminpuolinen arvostus läsnä.
Välillä tuntuu, että death/thrash-bändejä löytyy tällä hetkellä joka pitäjästä ja metsämökistä. Alan uusille tulokkaille onkin haasteellista erottautua massasta. Discard ei näe tässä ongelmaa, koska ei edes tunne kuuluvansa kyseisen luokittelun piiriin.
– Voisi sanoa, että meidän musa ei perustu niinkään death/thrash-vaikutteisiin, Janne väittää. – Levyllä on vaikutteita paljon muustakin meiningistä ja uskoisin sen olevan se juttu, mistä meidät erottaa.
Myös Mikko asettuu lokerointia vastaan.
– Väitän, ettei Discard ole suoraa kuolorässiä, vaan olemme rakentaneet thrashin pohjalta oman soppamme. Monet tuttuni ovat väittäneet, että meidän musiikkiin on helppo tarttua, vaikka itsestäni riffit ja rakenteet eivät ole niitä yksinkertaisimpia. Hyvä groove kiinnittää laajemmankin kuulijakunnan huomion helposti, vaikkei se ole ollut itseisarvo säveltämiselle.
Discard on saanut levylleen mielenkiintoisen vierailijan, kun Amorphiksen laulaja Tomi Joutsen vierailee usealla biisillä. Janne selvittää yhteistyön taustoja.
– Alun perin idea lähti siitä, että haluttiin levylle paremmat puhtaat lauluosuudet. Meidän levylafkapomo Markus sitten otti yhteyttä Tomiin ja hän suostui tulemaan. Keikoilla Tomia tuskin nähdään. Yhteistyöstä ei olla sen enempää keskusteltu, mutta eipä sitä koskaan tiedä.
– Concubine kyllä pääsisi keikalla parhaiten oikeuksiinsa, jos Tomi voisi leiskauttaa laulut, Mikko huikkaa.
Esikoislevyn valmistuminen on jokaiselle yhtyeelle ikimuistoinen hetki. Myös Discard on innoissaan tuotoksestaan, vaikka joitain napisemisen aiheita jäikin. Kiireetöntä studiotyöskentelyä ei vieläkään ole todistettavasti olemassa.
– Fiilikset on hyvät ja jännittyneet, Janne hihkuu. – On kiva huomata, että viimeinkin kaikki hikinen vääntö ja yleensäkin kaikki duuni, mitä ollaan tehty levyn eteen, on nyt tallessa. Ehkä ainut asia, mikä jäi harmittamaan äänityksistä, oli niiden kiireellinen aikataulu. Kaikki oli saatava purkkiin just eikä melkein ja se asetti kaikille paineita. Myös miksaukseen oli varattu melko vähän aikaa ja se kuuluu joissain asioissa, joita en nyt tässä jaksa purkaa. Henkilökohtaisesti tykkään Concubinesta, koska se on aika erilaista matskua. Vielä kun Tomi saatiin siihen laulamaan, niin se lämmittää sydäntä paljon.
– On niin sanotusti valmis olo, Mikko jatkaa. – Enää ei tarvitse miettiä, mitä tehdä levyn suhteen, koska se elää nyt omaa elämäänsä ja toivottavasti löytää paljon kuulijoita. Itse olen tyytyväinen koko pakettiin ja olen löytänyt sellaisia hienovaraisia yhteyksiä levyn osa-alueiden kesken. Ne syntyvät lähinnä omassa päässä, mutta kansitaide ja yhdistyy esimerkiksi sanoituksiin hienosti. Vaikka siis sanoitukset eivät käsittele faktoja, eli ei lauleta tykeistä tai luutomusta, vaan jostain muusta.
Hevi on nyt kovasti muodissa ja bändejä on valtavan paljon jakamassa pieniä markkinoita. Kun bändiltä kysyy mielipidettä kotimaisen metalliskenen laadukkuudesta, saa kovin erilaisia mielipiteitä. Janne jakaa arvostusta hevibändeille.
– Suomi on metallimusan maa. Jostain syystä täällä osataan se homma. Suomalainen melankolia, siitä se varmaan lähtee. Suomesta tulee kyllä omasta mielestäni maailman parhaimpia metallibändejä.
Mikko puolestaan sisuuntuu hevin väitetystä muodikkuudesta.
– Hevi on muodissa? Ai millä tavalla? Onko musiikki jotain Luis Vuitton -laukkuja, joita kulutetaan kuin mitä tahansa tässä maailmassa? No onhan se niinkin, mutta muodissa oleminen kuulostaa tosi väliaikaiselta. Metallia on kuitenkin tehty jo aika pitkään ja Suomessa on aina ollut hyviä bändejä, joista iso osa on vieläkin olemassa. Popmusiikissa tätä muoti-ilmiömeininkiä esiintyy enemmän, kun on näitä yhden hitin ihmeitä. Toivoisin, ettei Discard jäisi sellaiseksi. Totta on, että metalli on saanut kasvojenkohotuksen, eikä se ole enää saatananpalvojien ja häirikköjen musaa.
Tulikivenkatkuisin kommentti tulee kuitenkin vokalisti Heikki Miettiseltä, joka lähettää seuraavanlaisia terveisiä.
– Suomen metalliskene on pääosin täyttä paskaa, mutta niinhän se taitaa olla melkeinpä joka maassa. Suomessa tuo kehno laatu tavallaan korostuu entisestään, sillä metallimusiikista on täällä tosiaan alkanut muodostua jonkunlainen myyntivaltti. Jokainen tinttitukka ja trendien perässä hiihtelijä ostaa nyt vaatteensakin jostain hellsinkishopista ja on olevinaan niin hevaria. Tämä osaltaan halventaa metallin alkuperäistä, normeja vastaan kapinoivaa periaatetta. Kiitos, Idols…
Siinäpä se, näihin tunnelmiin. Lopuksi yhtye saa vielä mahdollisuuden sanoa lukijoille mitä huvittaa. Loppukaneetit osoittautuvat lyhyiksi.
– Jos musa kiinnostaa, niin eiku juosten levykauppaan ja keikoille ja muistakaa juoda viinaa, kuittaa Janne.
– Lempivärini on musta ja kyllä, pidän takamuksista, lopettaa Mikko.
Haastattelu julkaistu : 2007-10-25
Kirjoittaja : Saku Schildt
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua