Stalingrad Cowgirls – Kissatappeluita, työvoittoja ja hienoja hetkiä

Kuluneen kesän ja varsinkin syksyn ihastuneimpia kohahduksia lienee synnyttänyt Stalingrad Cowgirls. Reilut pari vuotta takaperin perustettu punkpoptrio ei ole joutunut nuorille yhtyeille tyypillisesti kyhjöttämään treenikämpän nurkissa ihmettä odotellen. Nightwish-kitaristi Erno Vuorisen kotistudiolla pyöräytetty ensidemo nosti hälyä Cowgirlsista, ja trion otettua IRC-galleriaa myöten puskaradiot haltuunsa oli pitkälti ajan kysymys, milloin onni kävisi myötä. Kevättalvella Warner ottikin bändin siipiensä suojiin, ja kiivaasti keikkaillun kesän jälkeen debyyttialbumi Somewhere High julkaistiin 19.9. Varsinkin bändin ikää on jaksettu ihmetellä: vain bändin rumpali Riina on täysi-ikäinen, basisti Hennan sekä kitaristilaulajan odotellessa ajokortti-ikää vielä ensi vuoden puolelle.

Stalingrad Cowgirls kertasi syksyn kuulumiset, menneisyyden käänteet ja tulevat seikkailut yhtenä äänenä.

– Stalingraadin akat ovat tällä hetkellä erittäin väsyneitä, mutta sitäkin tyytyväisempiä nykyiseen tilanteeseen. Esikoislevy on juuri pullahtamassa ulos ja keikkaa pukkaa tasaiseen tahtiin. Yritämme tässä parhaillaan sovitella koulua ja keikkailua taas yhteen. Vähän vaatii tietenkin säätämistä, nyt kun rumpalimme Riina muutti omaan kotiinsa Ouluun ja aloitti uudet opinnot siellä. Yritetään saada aikaa treeniviikonlopuille ja vähän omaakin vapaa-aikaa. Kiirettä pitää, mutta sehän on vain hauskaa, tiettyyn rajaan saakka. Mutta mielellään me tehdään duunia tämän jutun eteen, on niin erikoinen tilanne kaikin puolin.

Stalingrad Cowgirls on saanut runsaasti näkyvyyttä, korkean profiilin keikkaa ja mediajulkisuutta. Tarina on kuitenkin vasta alkutekijöissään. Muutama keskeinen nimi nousee esille uran tärkeimpiä käänteitä ja myötävaikuttajia kerratessa.

– Ensimmäinen käännekohta oli varmasti se, kun tapasimme Samuli “Sime” Yliaskan. Sime otti meidät siipiensä suojaan ja hoiti vähän keikkoja ynnä muita pikkujuttuja meille. Siitä eteenpäin kaikki on tapahtunut nopeasti. Seuraava käänne oli varmaan se, kun keikkamyyjämme Juha Juoni kiinnostui meistä ja teki vapaa-ajallaan, huvikseen pari keikkaa meille. Juha myy meidän keikat tänäkin päivänä, ja hyvin systeeminsä hoitaakin! Sitten tulee taas nämä levy-yhtiöjutut, totta kai levysopparin kirjoitus oli myös tietynlainen piste tässä hommassa.

Luonnollisesti muusikot eivät osanneet ennakoida näin ripeää nostetta yhtyeen perustamishetkillä. Odotukset olivat tuolloin hyvin tyypillisellä tasolla.

– Kuvittelimme, että vuonna 2007 oltaisiin edelleen Sallassa, treeniksellä. Kuviteltiin, että meillä ehkä olisi omia biisejä ja keikkoja Lapin puolella erilaisissa nuorisotapahtumissa aina silloin tällöin, jos hyvä tuuri käy. Asiat on kuitenkin menneet vähän hassusti, ollaankin tehty jo levy ja keikkaa vähän muuallakin kuin Lapissa.

– Tähänastisen olemassaolon kohokohdat löytyvät varmasti keikoilta. Tottakai se hetki, kun joku yleisöstä hoilottaa mukana meidän biisejä tuntuu hienolta. Ja kun ne ekat sytkärit nousee ilmaan “herkän balladin” aikana, vaikka eihän meillä niitä oikeasti ole. Koko ura on täynnä isoa kohokohtaa, joka koostuu kaikista näistä pienistä jutuista, mutta totta kai voisi sanoa, että eka Tavastian veto tai festarikeikka oli jonkinlaisia huippuhetkiä, mutta ne on keikkoja keikkojen joukossa. Joka keikalta löytyy hyvää ja huonoa, onnistuneita ja kanssa niitä epäonnistuneita hetkiä.

Syyskuisella Iggy and the Stoogesin jäähallikeikalla koettiin mielenkiintoinen ja sukupolvia yhdistävä hetki, kun Stalingrad Cowgirls lämmitteli yleisön ennen todellista rockinstituutiota. Detroitin villimiesten ja lappilaistrion välillä onkin osapuilleen vaatimaton 40 vuoden ikäero, niin soittajien kuin kokoonpanojenkin ikää vertailtaessa. Myös itse Iggy Pop oli antanut hyväksyntänsä Stalingrad Cowgirlsin suoritukselle.

– Kyllä pisti Lapin pikkutytöt nöyräksi vanhaherra Iggyn edessä. Iggy kutsui meidät moikkaamaan häntä keikkansa jälkeen, vaihdettiin muutamia sanoja ja juttelimme niitä näitä. Hetki oli hieno ja ikimuistoinen. Kunnioitus oli korkealla, nimittäin siitä jannusta oikein huokui alan kokemus ja ne vuodet. Iggy oli meille tosi kiva, “you stood your ground” –kommentti jäi mieleen. Veti hiljaiseksi.

Pohjoinen kestoerikoisuus

Urbanisoituminen heijastuu popkulttuurin käsittelemisessä. Vielä ei ole ylettömän kauan ajasta, jolloin bändeille siunaantuneet keikat olivat ensimahdollisuuksia päästä kosketuksiin suurempien kaupunkien elämään. Nyt asiat ovat ilmeisesti kääntyneet päälaelleen, kun ilmiön nimeltä Stalingrad Cowgirls yhteydessä on liki puutumiseen asti jaksettu riipiä tarinaa yhtyeen kotikylän, vajaan 4400 asukkaan Sallan pitäjästä Itä-Lapissa. Bändin verkkosivujen vieraskirjassa kitaristilaulaja Enni antaa kuvaavan vastauksen ties miten monenteen Lapin eksotiikkaa mehuttavaan kysymykseen:

“Tytöt kertokaa millast on asuu siel pohjoses? :D”

“Minäpä kerron! Tää on jännittävää aikaa kaikille sallalaisille ja voin melkein sanoa, että koko Itä-Lapille. Me ollaan ensimmäisiä sallalaisia, jotka on päässeet käymään maamme pääkaupungissa, Helsingissä. Itsehän kökötän nyt Sallatunturin huipulla, täällä on tarpeeksi kenttiä käydä interwebissä. Lunta täällä on ollut jo heinäkuun lopulta asti, koiravaljakolla kulkeminen on ehkä kaikkein fiksuinta. Meillä on kyllä kotona porojakin.

Koko kylä kannustaa meitä tosi kovasti. Kaikkien mielestä on eri hienoa, että Sallan tytöt pääsee sanomalehtiin ja televiissioon ja etelään soittelemaan”

Stalingrad Cowgirls kuitenkin myöntää pienen paikkakunnan motivoivan väkisin keksimään mieleistä ajanvietettä.

– Sallan kaltainen pitäjä pakotti keksimään omaa tekemistä. Musiikkipohjat oli kaikilla ja veri veti soittimien varteen, ja tuskin Stalingrad Cowgirls olisi syntynyt missään muualla näin luontevasti. Ylimääräistä aikaa ja innostusta oli, ei ollut mitään muuta harrastettavaa. “Urheile, soita tai oo hiljaa.” Sallassa on kuitenkin ollut bänditoimintaakin hyvin pitkään, kesäisin on ollut kaikenlaisia musiikkileirejä ja muuta musahärpäkkää nuorisolle. Bändi oli luonteva valinta.

Pohjoisemmilta leveyksiltä on viime vuosina kaikunut monen muunkin yhtyeen toimesta rosoista rokkia ja sielukkaampaa rollia, Kotoisat Sävyt ja Moses Hazy pintapuolisina esimerkkeinä. Miten napapiirin tuntumassa eläminen sitten vaikuttaa bänditoimintaan? Yksi yhdistävä tekijä nousee esille, mutta jää merkitykseltään vähintään kryptiseksi.

– Pohjoinen on rehellistä ja se näkyy Mousesin ja Sävyjenkin hommissa. Ollaan kaikki aika vaatimattomia, kun ei olla kasvettu isojen kaupunkien sykkeessä vaan täällä metsän keskellä, porojen kanssa fiilistellen revontulia ja muuta. Välit muihin bändeihin on semmoiset, että halataan kun tavataan. Tuleehan pohjoisesta muutakin kuin perinteistä rokkia ja etelästäkin varmasti irtoaa tämmöistä vääntöä, mutta jotain yhteistä meillä varmaan on, muukin kuin pohjoiset lähtökohdat! Ei vain vielä olla keksitty mitä. Liekö kökkeliköö?

Hektisen ja keikkatäyteisen kesän aikana bändin jäsenet eivät liiemmin ehtineet viettää aikaa kotiseuduilla. Henna sekä Enni käyvät kuitenkin edelleen Sallassa lukiota, joten syksy tarkoitti näin ollen perinteistä paluuta kotikoulun penkille. Palautuminen normirutiineihin sujui suuremmitta tuskitta, mutta opiskelurytmin uudelleen opettelu vaatii hivenen enemmän sopeutumista.

– Kotikylä oli sellainen, joksi sen olimme jättäneetkin kesäkuun alussa lähtiessämme tien päälle. Samat ihmiset, samat jutut, samat paikat. Reaktio oli neutraali, elämä täällä on jatkunut suht normaaleissa uomissa. Ei yksi hikinen rokkibändi kylän juttuja pahemmin ravistele. Mutta koulunpenkille palaaminen oli rankkaa, se on pakko myöntää.

– Keskittymisen ja opiskelumotivaation löytäminen oli tällä kertaa harvinaisen vaikeaa. Kesä oli hieno, täynnä kaikkea mahdollista tapahtumaa. Mutta täällä ollaan vielä hetken aikaa! On ihan jännittävää pitää arki arkena ja musahommat omina juttuinaan, erossa toisistaan.

Harva luultavasti jaksaisikaan keskittyä oppituntiin oman bändin debyyttijulkaisun kynnyksellä. Bändin tuntemukset levyn sisällöstä ovat säilyneet hyvänä, vaikka studiotyöhön on ehtinyt jo ottaa etäisyyttä.

– Olemme aika yllättyneitä. Odotimme paljon vähemmän ensilevyltä, mutta voimme sanoa selkä suorassa, että “hähä ihan hyvä levy siitä tuli”! Totta kai studioviikot alkoivat pikkuhiljaa tuntua älyttömänä väsymyksenä, mutta nyt kun se levy on valmiina kädessä, on helpottunut ja tyytyväinen olo. Tuottaja oli jännittävä, kemiat pelasivat ja viikot vierähtivät ohi nopeasti. Työskentely oli helppoa, ja päästiin vihdoin vaikeuksien kautta voittoon.

Valtakunnan teitten päällä seikkailee lukematon määrä varttuneempia muusikoita, jotka ovat omasta mielestään erehtymättömiä etenkin musiikkiteknisten ratkaisujen suhteen. Nuorempia tekee välillä mieli neuvoa, ja olettaa saattaisi, että tytöille opastusta satelisi pyytämättä yllin kyllin. Onko Stalingrad Cowgirls joutunut todistamaan moisia ilmiöitä tai muita ennakkoluuloja?

– Sukupuoli varmaan asettaa ennakkoluuloja, mutta tähän asti meitä on kohdeltu suht normaalisti ja tähän asti meille on oltu kivoja. Totta kai meille on annettu “fiksuja vinkkejä” liittyen kitara- ja bassokamoihin. Niinku tytöt ei vois tajuta mitään niistä, tai ikään kuin meitä yleensäkään kiinnostaisi, millaiset elementit meidän kaapeissa on?! Kunhan jytisee. Aina on niitä, jotka haluaa päteä tietämyksellään.

– Ehkä ne tulee jututtamaan just sen takia, että ollaan tyttöjä ja siinä mielessä helpompia. Mutta esimerkiksi roudaushommissa miehet yleensä sanovat että “menkäähän tytöt takahuoneeseen, ei teidän tartte kantaa näitä kamoja”! Mutta paha sanoa, ei me tiedetä millasta on olla mies bändissä! Tästäkin meillä on vain yhden puolen mielipide.

– Kaiken kaikkiaan meillä ei ole ollut minkäänlaisia odotuksia kiertue-elämän suhteen. Sex & drugs & rock’n’roll, hehe. Eihän se sitä oikeasti ole, vaikka monet kuvittelee. Jotkut pyytää meiltä backstage-passeja siksi, että pääsisivät hulluihin rokkareiden takahuonejuhliin. Ei oo juhlia! Tää on vain hullua odottelemista. Istumista ja odottelemista.

Naispuoliset rokkarit ovat usein kertoneet, kuinka nuoremmat tytöt ovat kiittäneet rohkaisevasta voimasta aloittaa musiikkiharrastus tai perustaa omaa bändiä. Pienemmän puoleisessa kylässä ilmiön voisi olettaa vielä korostuvan. Joko Stalingrad Cowgirlsille on tippunut kiitoksia kipinän herättelemisestä?

– Kyllä! Monet nuoremmat tytöt(kin) ovat tulleet kehumaan ja kiittelemään hyvästä meiningistä. Osa harmittelee vielä vaan sitä, ettei itse ehkä uskaltaisi, vaikka ehkä haluaisi! Kotipaikassa näkee nykyään sitä paljon, että tytöt ostaa kitaroita ja muita musakamoja ja kulkevat bändipaidat päällä. Tuntuu siltä, että nämä tytöt alkaa pikkuhiljaa varastaa “poikien paikan”. Mutta sehän on vain hyvä, jos joku uskaltaa tarttua kitaraan tai rumpukapuloihin meidän keikan rohkaisemana.

Sisarukset samassa yhtyeessä on todettu moneen otteeseen tulenaraksi yhtälöksi. Stalingrad Cowgirlsistakin siskoksia ovat rumpali Riina sekä pari vuotta nuorempi Enni. Pelkkä samojen naamojen katseleminen päivästä toiseen saa luonnolliset seurauksensa, mutta yhtyeen kemia vaikuttaisi olevan kohdallaan.

– Huonot hetket tien päällä selvitellään heittelemällä tavaroita, huutamalla tai mököttämällä. Joskus on hyvä haistattaa pitkät koko porukalle ja lähteä muualle tuulettumaan. Siskon kanssa kiertäminen tuo kanssa omat ongelmansa, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Tässä on kaksi niin erilaista ihmistä taas liikenteessä, äitihahmo-Riina ja tyhmähahmo-Enni. Yhteenottoja tulee, mutta on myös hyviä hetkiä! Henna on se ällöttävä liima, joka pitää meidät yhdessä, ja yhtä paljon me tapellaan Hennankin kanssa. Sitä paitsi, kissatappelut on joskus ihan kivaa viihdettä.

Syksyllä seuraa pieni paussi kiertelyyn, mutta syyskuun lopulla trio pääsee vielä tekemään showcase-keikan PopKomm-messuilla Berliinissä.

– Jännittää! Varmasti tulee hauska reissu, hyvällä porukalla ollaan lähdössä. Toivottavasti me nyt vedetään siellä kovin keikka ikinä ja saadaan levitettyä Saksan maallekin rehellistä Lappia! Muutenkin tulevaisuus näyttää täyttyvän keikoilla ja koululla. Toivottavasti selviämmä synkästä talvesta kuumien klubikeikkojen avulla, ensi kesä taas täysillä.

Loppuun yhtye saa ilmaista hartaan ja toteutumattoman unelman, jonka toteutumisen voi muutaman vuoden kuluttua palata tarkistamaan näiltä riveiltä.

– Heh, tuo oli hyvä. No meillä ei ole keikkabussia, ei ole ollut mitään isompaa rundia vielä… Osalla meistä ei vielä edes ole ajokorttia, tai ikää sellaiseen! Toivottavasti viiden vuoden kuluttua nämä nuorimmatkin ovat päässeet autokoulun läpi. Voi olla todellakin toteutumaton unelma, mutta Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato.

Haastattelu julkaistu : 2007-09-21
Kirjoittaja : Jukka-Pekka Ronkainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua