Ruotomieli – Oulun ylpeys ja tuottajan painajainen

Minkälainen on bändi, jonka musiikki kerää yhdessä mediassa valtavasti kehuja progressiivisuudestaan ja omaperäisyydestään, ja toisessa taas vinoilua Popeda-asenteesta? Tai jonka uusin levy kerää sekä ylisanoja pursuavia täysien pisteiden arvosteluja että merkillepantavan sapekasta kritiikkiä? Oululainen Ruotomielihän se. Tämä Pohjois-Pohjanmaan ylpeys onnistuu jostain syystä herättämään erittäin värikästä kritiikkiä sekä negatiivisessa että positiivisessa mielessä, vaakakupin kääntyessä kuitenkin ylistyslaulujen puolelle.

Itse en yhtään ihmettelisi, jos orkesterin tuore Delta City -albumi löytyisi vielä useammaltakin “Vuoden 2007 parhaat levyt” -listalta. Ruotomieli on rokkibändi, jonka biiseissä on paljon samaa henkeä kuin esimerkiksi sellaisten suuruuksien kuin The Whon tai Queenin tuotannossa. Vertailulla tarkoitan nimenomaan sitä vallatonta kokeilunhalua, kekseliäisyyttä ja omailmeisyyttä, jota edellä mainittujen bändien 70-luvun levyt ovat pullollaan. Mitenkähän se on monelta nykybändiltä päässytkin unohtumaan, että rockin ei tarvitse olla pelkkiä koukuttavia kertosäkeitä? Onneksi asiasta joku aina muistaa muistuttaa.

Delta Cityn tarinat herättävät paljon kysymyksiä, joihin nyt vastaa yhtyeen nokkamies J. Aslak Räsänen. Seuraa kertomuksia kättelyn kahdestatoista kuukaudesta, armottomasta itsekritiikistä ja siitä, miksi yhtye on kenen tahansa tuottajan painajainen.

Musiikkinne on ottanut uudella levyllä aikamoisen harppauksen eteenpäin. Jo edellisellä Koiruohobluesband-levyllä todistitte osaavanne sekä soittaa menevää rokkia että heittäytyä menestyksekkäästi myös progen puolelle. Nyt kuitenkin tuntuu, että uudella levyllä esiintyy vielä paljon entistä valmiimpi ja varttuneempi bändi, joka on paitsi löytänyt oman soundinsa myös hionut sen timantiksi. Mitä olette puuhailet viimeiset pari vuotta? Mitä yhtyeellenne on tapahtunut edellisen ja uuden levyn välillä?

Aslak: Kun Koiruohobluesband-albumi alkoi yhtäkkiä tapahtua – ja se alkoi tapahtua vasta vuoden 2004 loppumetreillä – minä olin jo päättänyt lähteä Suomesta pois vuodenvaihteen jälkeen ja pysyä veke aina seuraavaan kesään 2005. Tämä oli tietysti helevetin huono muuvi, ainakin bisnesnäkökulmasta! Olin kuitenkin päätökseni tehnyt ja toteutin suunnitelmani aiotulla tavalla. Palattuani retkiltäni takaisin Suomeen – ja jo ennen sitä – kuhina orkesterin ympärillä oli saanut meidän mittapuulla täysin naurettavat puitteet ja alkoi “kättelyn kaksitoista kuukautta”, jonka aikana kaikki suunnitelmat uuden albumin äänittämisestä olivat mahdollisia, mutta sekavia – ja niinpä myös täysin jäissä. Vuosi meni nyplätessä kiveksiä ja paiskatessa kättä erinäisten ja hyvinkin nimekkäiden tahojen kanssa ja odotellessa heidän olemattomia siirtojaan. Tosin oli meissäkin kestämistä, sillä olimme hyvin hitaita. Vihdoin ja viimein saimme tehtyä Delta Cityn biiseistä demon, joka oli niin brutaali ja kamala, että tiesimme sen karsivan paskahousut pelistä pois.

– Luonnollisesti kolme vuotta on pitkä aika yhtyeen evoluutiossa. Paljon keikkoja, treenejä sekä kirjoitustyötä mahtuu tuohon jaksoon. Line-uppi on kovasti hioutunut ja hitsaantunut, etenkin nyt kun Veerasta (Nevala; piano, saksofoni, huuliharppu & laulu) tuli vakijäsen.

Uuden levyn kappaleet ovat, kuten sanottu, sovituksiltaan varsin mielikuvituksellisia. Niiden synnystä kuulisikin mielellään lisää. Kuinka orkesteri kasaa ideansa yhtenäisiksi biiseiksi? Demotetaanko kappaleet useampaankin kertaan ennen kuin lopullinen albumiversio valmistuu?

– Kappaleella on monta reittiä päästä maaliinsa. Toiset biisit vien valmiimpana muulle bändille kuin toiset. Osa musiikista on syntynyt jammauksen tuloksena. Ruotis on siinä mielessä hieno bändi, että sen työnjaossa ei ole selkeitä normeja. Delta City on ehdottomasti yhteistyön tulos. Keijo (Ladonlukko, kitara) toi levylle paljon upeita kitarajuttuja kun taas Masan (Kenttälä, basso) ansiota ovat kilinät, kolinat ja häly. Muu bändi on paljolti vastuussa yksityiskohdista – itse keskityn nimenomaan kappaleiden ytimeen ja rakenteisiin. Sekä tietysti teksteihin.

Ruotomieli on myös tuottanut levynsä itse, mikä myöskin kertoo omaa kieltään harvinaisen selkeästä visiosta. Mutta oliko tämä jostain olosuhteiden pakosta seurannut tilanne vaiko tietoinen valinta? Entä mistä levyn pitkähkö vierailijalista on haalittu kasaan?

– Itsetuottaminen oli lähinnä itsepäisyyttä oman näkemyksen suhteen, mutta myös käytännöllisyyttä. Ensinnäkin, halusimme nauhoittaa Oulussa. Niin ikään halusimme ja tarvitsimme vapaat aikaraamit toteutukselle. Meidän kovan pieteetin vuoksi olemme aika verkkaisia, joten tämä oli ainoa mahdollinen tapa tehdä tämä levy. Ulkopuolista tuottajaa mietittiin kyllä, mutta se idea jäi, eikä vähiten aikataulusyistä. Mä kuitenkin luulen, että Ruotomieli voi olla maailman hankalin orkesteri tuotettavaksi. Huonona päivänä tai urpoilla ideoilla provosoituna saatan käydä kuteisiin kiinni.

– Vierailijat taasen tulivat enemmän tai vähemmän lähipiiristä, lähinnä Moses Hazyn riveistä. Meillä on YYA-soppari keskenämme. Ja ei siellä itse asiassa kauhean montaa vierasta ole. Lähinnä käytettiin ihmisiä työkaluina ja kuka tahansa lähellä oleva kelpasi: kissat, koirat, tyttöystävät, äänittäjät. Kaikkea noita käytettiin häpeilemättä albumimme hyväksi.

Onko levyllä mitään biisiä/hetkeä, josta olette itse erityisen ylpeitä?

– Joka albumilla on raitoja, jotka ovat onnistuneet paremmin kuin mitä niiden lähtökohdilta olisi odottanut. Ja yleensä helpoimmiksi kuvitellut tekeleet osoittautuvat supertyöläiksi. Ajovalot-biisi oli alkuun työlääksi pelätty, mutta oli loppujen lopuksi eräs helpoimmista ja onnistuneimmista otoista. Katulaulu oli alunperin mielestäni sellainen b-sarjan styge, jolle studion läpikäynti teki tajutonta terää. Kokonaisuutena albumille ei päätynyt mitään, mistä en olisi aika pirun ylpeä.

Jos bändi saa omin voimin ja kohtuullisella budjetilla kasaan näin hurjaa jälkeä, tulee väkisinkin mieleen, että mitä yhtyeen musiikille mahtaisi tapahtua, jos resurssit kasvaisivat isojen orkesterien tasolle. Laitetaanpa mielikuvitus liikkeelle: jos bändi saisi valita maailmasta kenet tahansa tuottajan, minkä tahansa studion ja ketä muusikkoja tahansa taustavoimiksi seuraavalle levylleen, niin millä eväillä valmistuisi unelmien Ruotomieli-albumi?

– Se tapahtuisi niin, että me palkattaisiin porukka tekemään levy meidän puolesta. Tom Waits ja Pete Townsend hoitaisivat mun tontin, Billy Gibbons ja Dick Dale kitarat, Slim Jim Phantom ja Levon Helm soittaisivat Tonin puolesta rummut, mustien kimulien gospelkuoro korvaisi Veeran ja lastentarha Captain Beefheartin johdolla hoitaisi Masan tontin. Kaikki laulaisivat. Lähimmästä kissatalosta poimittaisiin silmänruoaksi tanssijat studioon. Me tuotettaisiin, mutta vain nimellisesti, jotta tuottajan liksa tulisi meille ja varsinaisen työn tekisi joku jota voisi pomottaa ympäriinsä – niin kuin vaikka Phil Spector.

Uusissa biiseissä on sen verran paljon sisältöä ja vaihtelevuutta, että väkisinkin tulee epäilleeksi niiden olevan varsin haastavia toistaa keikalla. Aslak kuitenkin kuittaa epäilykset melko hurjalla väitteellä.

– Delta City nauhoitettiin suurilta osin livenä, joten biisit olivat jo valmiiksi livekuosissa – osaa stygeistä oli esitettykin keikoilla ennen levytystä. Homma oli hyvinkin hallussa äänitysvaiheessa. Delta City on siis helevetin helppo toistaa livenä. Toki jonkin verran sovitusta joutuu aina tekemään, biisit kun studiosta ulos tullessaan ovat kokeneet murjontaa ja ehostusta, mutta tämän levyn kohdalla se on hyvin vähäistä. Mä koen, että jokaista studiokilkutusta, falsettiharmoniaa tai takaperoista pianoa ei livenä tarvitse toistaa. Toistaiseksi taustanauhoihin ei kosketa. Se täytyy kyllä myöntää, että läheskään kaikkea vanhasta kamasta bändi ei pysty enää toistamaan, koska stuffi on joko elähtänyt niin huonosti tai bändi ryssii sen lavalla, koska ei viitsi treenata sitä. Ekaan sinkkuun ei olla koskettu ikuisuuksiin. Mä väännänkin koko ajan kättä muun bändin kanssa siitä, mitä rockyhtyeen pitää kyetä katalogillaan tekemään. Ja niinpä muu bändi onkin mielestäni aika vitun junttia porukkaa aika tasaisin väliajoin.

Minusta yhtyeen ennakkoluulottomassa asenteessa musiikkiin on melkoisesti sielunveljeyttä esimerkiksi sellaisten kotimaisten muusikoiden kanssa kuin Tuomari Nurmio tai Ismo Alanko. Aslak hyväksyy väitteen ja lisää listaan vielä muitakin nimiä.

– Nurmio, joo. Ja Lindholm. Röyhkä mun kohdalla eritoten. Mana Mana jossain määrin. Jopa Hurriganeskin. Pekka Strengistä pidän itse kovasti. Bändinä me olemme aika omalaatuinen, vaikea kuvitella toista yhtä luupäistä ja hankalaa sakkia. Meistä ei löydy mitään rockbändin peruskliseviehätystä. Kaikki meistä ei edes dokaa. Silti me kyetään tekemään lähimmäisten olot aika pirun hankaliksi. Ja siksi myös Ruotomieli on katastrofi ulkopuoliselle tuottajalle. Ja siksi veljeyttä ei kauhean voimakkaana tunne. Moses Hazy, vaikkakin näen molemmat yhtyeet kulkemassa musiikillisesti toisistaan poispäin, on yhtye, jonka kanssa me viihdymme aina. Väkevintä kumppanuutta koen kuitenkin ulkomaisten bändien kanssa, joilla on myös ollut yhtä hankalat sisäiset tunnelmat. The Who ja Velvet Underground. Media ei tosin suostu näkemään tätä yhteyttä, mutta media onkin suurilta osin urpoa ja ymmärtämätöntä.

Teille on buukattu keikkoja syksyksi aika mukavasti. Oletteko suunnitelleet tuleville keikoille mitään spesiaalia?

– Ei. Pyritään tekemään jokaisesta esiintymisestä mahdollisimman hieno eventti, mutta me ei voida ajatella homman viihteellisyyttä kuin sen verran mitä oma viihtyvyytemme vaatii. Ja kun me emme siis ole parhaita mahdollisia yksilöitä keskenämme, on jo jotain se, ettei yhtye hajoa lavalle. Settilista elää koko ajan, eikä mikään ole varmaa. Biisejä pomppaa esiin yhtä lailla kun niitä haudataan – ei siinä enää sen spesiaalimpaa pysty juonimaan, kun homma on saatu toimimaan edes jollain tyydyttävällä tasolla, mikä vaatii aika paljon. Meidän itsekritiikki on superarmotonta.

Ruotomielen keikkakalenterissa näkyy myös joitain duo-keikkoja. Mikä on näiden iltamien tarina ja tarkoitus? Mitä duolla on repertuaarissa?

– Ruotomieli on telakalla heinäkuun, sillä Masa viettää isyyslomaa. Sen aikana mulla on yksinkertaisesti luppoaikaa tehdä jotain. Mä kun olen hyvin onnellisessa asemassa oman ilmaisuni suhteen, sillä omaan mahdollisuudet musiikillisiin – ja etenkin äänenpaineellisiin – ääripäihin. Diggaan juurimusiikkia ja koen itselleni äärimmäisen tärkeäksi ulottua sekä kuiskaukseen että huutoon. Kirjoitan paljon musiikkia, jota Ruotomieli ei pysty ikinä esittämään oman rajoittuneisuutensa takia. Tämä musiikki on nimenomaan kamaa, mitä duokeikoilla esitetään ja siinä blendautuvat keskenään käsitykseni folkista, bluesista, murhaballadeista ja popmusiikista ylipäätään. Näiden ns. käyttämättömien kappaleiden lisäksi esitetään Ruotomielen biisejä, mutta hyvin toisenlaisina versioina – niistä useampikin kun omaa kaksi tai kolmekin erilaista versiota. Esimerkiksi Luu ja henki –kappaletta on esitetty levytetyn version lisäksi Bo Diddley-tyyppisenä nopeana numerona sekä Hank Williamsin hengessä nilkuttavana folkkina. Duokeikoilla myös vedetään paljon lainakamaa kuten Dylania, Youngia, Waitsia, Cavea, Reedia jne. Myös Nurmiota ja Lindholmia.

Hyvältä kuulostaa. Koska huhut ovat kertoneet Ruotomielen olevan varsin osaava keikkabändi, on toivottavaa, että yhtye löytäisi tiensä myös meidän etelän vetelien joukkoon. Sitä odotellessa neuvon itse kutakin tarttumaan orkesterin mielipiteitä jakavaan uuteen albumiin ja muodostamaan siitä oman näkemyksensä. On ihan mahdollista, että ensikuuntelu osoittautuu kauniin ystävyyden aluksi.

Haastattelu julkaistu : 2007-07-18
Kirjoittaja : Saku Schildt

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua