Sturm und Drang – Sokerina pohjalla Jenni Vartiainen

Hetkessä täydestä tuntemattomuudesta levylistoille ja radioaalloille noussut Sturm und Drang on aloittanut kiireisen keikkakesän. Yhtyeen melodista metallia kuullaan lukuisilla festivaaleilla ulkomaita unohtamatta lähes suven jokaisena viikonloppuna, mutta laulusta ja kitaroinnista vastaava André Linman ehti kuitenkin istahtaa virtuaaliseen piinapenkkiin kertomaan Noiselle nuoren yhtyeen kuulumisia.

Olette soittaneet jo pari keikkaa suurilla festivaaleilla, ja lisää on edessä. Millaista oli esiintyä esimerkiksi Sweden Rockissa, ja millaisen vastaanoton ruotsalaisyleisöltä sai?

– Oli aivan järjettömän hienoa soittaa siellä! Melkoisen kovassa paikassa oli eka ulkomaankeikkamme. Kuinka moni vetää ekan ulkomaankeikkansa yhdellä maailman legendaarisimmista metallifestareista? Mutta vastaanotto oli upea, yleisö oli mukana alusta loppuun, ja siellä oli Udot ja kumppanitkin diggailemassa. Jengi todella diggasi keikasta, ja meistä oli todella mahtavaa soittaa heille.

– Nyt taas tulimme yöllä Provissirockista, jonne saimme pikahälytyksen Amy Winehousen peruutettua keikkansa. Olimme edellisenä yönä tulleet Untorockista puoli neljän aikaan Vaasaan, ja sitten heräsin puheluun, että nyt olisi keikka Provinssissa Isoossa teltassa neljän tunnin päästä. Ei muuta kuin menoksi! Se oli tolkuttoman hienoa, varsinkin, kun soitimme samalla lavalla juuri ennen Lamb of Godia! Pian on Göteborgissa Metaltown, samana viikonloppuna Tuska, sitten Ruisrock – on todella kova juttu päästä soittamaan isoille ja legendaarisille festareille.

Learning to Rock -pitkäsoiton äänitykset aloitettiin loppuvuodesta 2006, joten kappaleet ovat ehtineet muhia jäsenten korvissa jo jonkin aikaa. Miltä sävellykset maistuvat tällä hetkellä? Isälläsi ja Mats Perssonilla oli ilmeisesti sangen suuri rooli äänityksissä, eli oliko kappaleissa ja studiotyöskentelyssä joitakin asioita, joista tuli erimielisyyksiä?

– Lopputulos tuntuu erittäin hyvältä, itse asiassa paljon paremmalta kuin osasimme odottaa. Emmeköhän siis tehneet kaiken kuten pitikin. Bändi on erittäin tyytyväinen levyyn. Joskus meille tuli pieniä riitoja sovituksista ja siitä, miltä asioiden kuuluisi soundata. Lopulta minä päätin näissä tilanteissa, sen mukaan, miltä biisi oli päässäni kuulostanut silloin, kun olin sitä kirjoittanut. Hienoa oli myös se, miten studiossa oppi koko ajan uusia asioita itse studiotyöskentelystä.

Levyllä esitellään sangen laaja kirjo vaikutteita raskaan musiikin eri tyyleistä: on perinteistä Iron Maidenia, hard rockia, balladeja ja voimametallia. Ovatko kaikki suuntaukset yhtyeen mieleen, ja oliko idea ikään kuin esitellä mahdollisimman monta hallussa olevaa tyyliä? Mihin suuntaan uskotte tyylikirjon kehittyvän vastaisuudessa?

– Kyllähän vaikutteita on luonnollisesti mukana, onhan niitä kaikilla. Kaikki ne ovat tulleet musiikista, jota rakastamme, ja josta sen myötä saamme inspiraatioita. Ei vaikutteissa ole sen suurempaa ideaa tai tarkoitusta; ne vain tulivat mukaan itsestään biisejä tehdessämme. Tulevaisuudessa teemme varmasti edelleen musiikkia, joka meistä tuntuu hyvältä, ja josta itse diggaamme!

Levy on saanut sangen positiivista palautetta. Onko joissakin arvioissa kiinnitetty huomiota epäolennaisiin juttuihin tai esitetty virheellistä tietoa?

– Totta kai on tuntunut hyvältä lukea arvosteluja, joissa levystä pidetään, koska olemme tehneet sen eteen töitä pitkään ja paljon. Joissain arvioissa taas lukee, että managerimme ja isäni Patrick olisi tehnyt kaikki levyn biisit. Se ei tunnu kovin hyvältä, sillä yhdessähän me biisit teemme, ja se ihan lukeekin siellä levynkannessa. Yleensä biisit syntyvät niin, että niitä lähdetään työstämään jostakin keksimästäni riffistä. Sanoitukset taas teen aina kokonaan itse, paitsi nyt levyllä olevista biiseistä The Raveniin teimme sanoitukset yhdessä basistimme Henkan kanssa. Joissain arvioissa on muutenkin virheitä; toimittajat tuntuvat tekevän paljon mokia esimerkiksi nimien ja soitinten kanssa – yhdessä arvostelussa minä olin rumpali, eräässä haastattelussa taas Jeppe! Kyllä meillä on alusta asti rummuissa ollut Calle, hah!

Millaista oli puuhata musiikkivideota Rising Son -kappaleeseen?

– Se oli todella hienoa. Alkuun kuvauksissa tuntui oudolta se, että kaikki ne kymmenet paikalla olleet ihmiset, kaikki ne ammattilaiset, olivat siellä vain meidän takiamme; me olimme kaiken keskipisteenä ja päivän pääosassa. Paikalle oli tullut myös useampia kymmeniä avustajia, ja sekin tuntui hienolta – eihän meistä ollut vielä videon kuvausten aikaan joulukuun alussa kuullut mitään juuri kukaan. Silti paikalle tuli monia ihmisiä tekemään pitkän päivän kanssamme. Oli hauskaa, kun sai vähän kokeilla näyttelemistä, ja sitten meillä oli päällä ne koulupuvut, joiden kanssa tuli vähän pelleiltyäkin. Harvemmin me puvuissa kuljetaan! Sitten oli vielä sokerina pohjalla ihana Jenni Vartiainen, joka teki aivan upeaa duunia! Ja lopputuloshan on aivan erinomainen.

Miksi näinkin nuoria miehiä miellyttää juuri perinteinen rock? Oletteko soittaneet tätä tavaraa alusta lähtien? Onko esimerkiksi vanhempien tai sukulaisten mielimusiikilla ollut vaikutusta omiin mieltymyksiinne?

– Olemme kaikki syntyneet 90-luvun alussa, ja silloin kasvaessamme olivat vallollaan grunge, pop ja rap, joista emme juuri erityisemmin pitäneet. Kun sitten ekaa kertaa kuulimme 80-luvun heavya, se vain tuntui heti omalta; se oli eka musatyyli, jota diggasimme. Meistähän on osa tuntenut toisensa jo esikouluiästä. Kun sitten olimme kuunnelleet 80-luvun heavya useamman vuoden, avasi se silmämme modernimmalle meiningille, kuten power metalille ja melodiselle death metalille, bändeille kuten Sonata Arctica ja Children of Bodom. Bändin kanssa emme ole koskaan muuta soittaneetkaan kuin heavya. Ensin covereita, sitten omia biisejä, jotka kumpuavat siitä musasta, jota diggaamme. Varmasti osalla vanhemmistamme ja heidän levyhyllyillään on ollut vaikutusta asiaan. Oma faijani on esimerkiksi aikanaan soittanut hard rockia bändissä, ja ekaa kertaa kuulin raskaampaa musaa juuri hänen kauttaan. Hän esimerkiksi soitti kitarallaan minulle Bon Jovia, kun olin lapsi.

On toki ainutlaatuista, että näin nuori bändi saa radio- ja videoesityksiä sekä suuria festarikeikkoja. Tunnetteko olevanne erityisen onnekkaita? Uskotteko, että jokin muu bändi pystyisi samaan kuin te?

– Kyllähän me todella onnekkaita olemme olleet. Olemme saaneet paljon hienoja tilaisuuksia ja osaamme aivan taatusti arvostaa sitä. Mutta eiköhän mikä tahansa bändi, jossa on meidän ikäisiämme kundeja, voi päästä ihan yhtä pitkälle, jos se vain tekee töitä yhtä paljon kuin me olemme tehneet – ja tekee hyviä omia biisejä! Olemme harjoitelleet todella paljon, niin bändin kanssa kuin kukin omaa soitintaankin. Bänditreenejä meillä esimerkiksi on vähintään neljästi viikossa, silloin kun ei ole haastattelupäiviä, keikkoja tai jotain muuta vastaavaa. Onhan se aivan totta, että olemme saaneet paljon huomiota ikämme takia, mutta uskon, että se, että meillä on mennyt niin hyvin, ei johdu pelkästään iästämme. Kyllä siihen vaikuttaa taatusti sekin, että metallimusiikilla menee yleisesti ottaen nyt hyvin, kun se on yksi suosituimmista musagenreistä.

Miltä bändin tulevaisuus näyttää tässä vaiheessa? Missä Sturm und Drang on esimerkiksi viiden tai kymmenen vuoden kuluttua?

– Tätä kysytään paljon, mutta tulevaisuutta on vaikea spekuloida. Toivottavasti asiat etenevät edelleen hyvin, ja saamme tehdä sitä, mitä parhaiten teemme, eli soittaa!

Haastattelu julkaistu : 2007-06-27
Kirjoittaja : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua