Deathchain – “Rässiriffejä pois ja oudompaa tilalle”

Ompelukoneen tarkkuudella sivaltavia riffejä, taukoamatonta rumputulta, tulta, tappuraa ja murinaa: hyvät naiset ja herrat, Deathchain on täällä taas. Kuopion lahja thrash-maailmalle julkaisi hiljattain kolmannen pitkäsoittonsa ja pauke on jälleen valtava. Uunituore Cult of Death –kiekko tarjoaa genren tuttuja elementtejä niin isolla kädellä, että vanhaa kunnon olympiamottoa voi soveltaa myös tässä yhteydessä. Citius, altius, fortius!

Orkesterin kitaristi Bobby Undertaker valaisi auliisti levyn syntyprosessia. Cult of Death ei putkahtanutkaan keskuuteemme ihan tuosta noin vain, vaan yhtye sai hikoilla studiossa varsin raastavat sessiot ennen kuin valmista jälkeä syntyi. Se on kovaa hommaa tuo taiteen tekeminen, sano.

Uusi levy kuulostaa varsin vakuuttavalta tärinältä. Mistä lähtökohdista aloitte kasata uutta kokonaisuutta? Mitä halusitte tehdä eri tavalla kuin edellisillä kiekoilla? Mitä bändin puolia halusitte korostaa ja mitä jättää vähemmälle?

Bobby Undertaker: Hienoa, että uusi tärinä maistuu! Kyllähän lähtökohtana oli se, että jotain uutta pitää keksiä. Samaa braatwurstia ei voi kahta kertaa paistaa. Meidän linja on kuitenkin kehittynyt levy levyltä, vaikka tietyt elementit ja perusfiilis ovatkin säilyneet samoina. Ei kuitenkaan voi jäädä samaan juoksuhautaan makaamaan, aina pitää jotain uutta keksiä ja kehittyä bändinä. Tietenkin haluttiin tehdä parempia biisejä ja eheämpi kokonaisuus kuin ennen. Ei sinällään, että edellisessä levyssä olisi ollut jotain vikaa, mutta niin kuin jossain arvioissakin sanottiin, siitä olisi niillä eväillä hankala ollut paremmaksi pistää. Joten alettiin keksiä vähän enemmän koukkuja biiseihin. Lähinnä se uudella levyllä kuuluu lisääntyneenä riffien määränä, ja sitä vaihtelua biisien sisällä on paljon enemmän kuin ennen. Sieltä on ihan tarkoituksella karsittu niitä ihan kliseisimpiä rässiriffejä pois ja yritetty keksiä jotain vähän oudompaa tilalle.

Nykyinen kotimainen death/thrash –bändivalikoima on varsin kattava. Bändejä löytyy paljon, ja joukossa on iso nippu kovia orkestereita. Mikä elementti erottaa teidät muista alan porukoista? Ja mitä mieltä olet noin yleensä muista kotimaan rässibändeistä?

BU: Joo, onhan noita bändejä genressä kuin genressä nykyään ihan helvetisti. Silloin kun me aloitettiin, näitä ns. death/thrash-bändejä alkoi juuri tulla. Itse en ole hirveästi seurannut, mitä sillä osastolla tapahtuu, mutta on siellä hyviä bändejä ja on huonompiakin. Ehkä meidän musiikin erottaa noista muista suomalaisista murinavokaalit, blastbeatit ja okkulttinen meininki lyriikoiden puolella. Ja sitten riffeissä meillä on paljon vedetty ihan sieltä perinteisen hevin puolelta. Tosin kuten sanottua, niin en hirveästi itse seuraa bändimeininkejä, muuten kuin jos satutaan samalle keikalle, niin livekunto tulee aina katsastettua. Eli en ehkä ole paras henkilö meitä vertaamaan muihin suomalaisiin death/thrash-bändeihin.

Jos laitetaan nykypäivän death- ja thrash–bändit vertailuun 80- ja 90-lukujen ryhmien kanssa, niin miltä näyttää mielestänne koko genren kehitys? Oletteko enemmän vanhan liiton miehiä vaiko uudemman aallon kannalla?

BU: Kyllä molemmissa vanhassa ja uudessa koulussa on omat hyvät puolensa. Kyllä meille ne vanhemmat bändit on toki enemmän lähempänä sydäntä, ihan ymmärrettävistä syistä, kun ollaan sitä ikäpolvea. Nuoremmille penskoille tietenkin joku uudempi bändi voi tuntua enemmän omalta kuin joku mystinen 80-luvun suuruus. Mutta kyllä uskaltaisin sanoa näin, että eteenpäin on menty monella osa- alueella. Tosin nykyään levyttämään pääsee bändejä, joilla ei 80-luvun puolivälissä olisi ollut mitään toivoa.

– Toisaalta taas moni vielä hengityskoneessa oleva vanha kurkobändi on nykyään ihan täyttä kurapaskaa, niin kuin vaikkapa Metallica ja Sepultura, joiden pilalle meno sieppii vieläkin aika lahjakkaasti. Eihän se niiden vanhojen klassikkojen arvoa alenna, mutta pistää vaan miettimään, että mitähän siellä on ukkojen päissä liikkunut. Deathchain kuitenkin suurimmaksi osaksi vannoo vanhojen kurkojen nimeen, eikä niille haastajia taida koskaan löytyä. Itselleni pari ensimmäistä Hauntedia kolahti kovaa ja kaikki Witcheryn levyt on tosi kovia. Kyllä se melkein sitten siinä nämä uudemmat tämän genren bändit onkin.

Studiopäiväkirjanne mukaan studiosessioissa oli rankkojakin hetkiä, eikä levy ilmeisesti tullut pihalle vain kevyesti henkäisemällä. Minkälaiset muistot sessioista jäi?

BU: Semmoset muistot jäi, että onneksi se on ohi. Kaikkihan alkoi helvetin hyvin, kun Kassara veti puoleentoista päivään kannut nauhalle Seawolfilla. Se nyt ei ollut mikään yllätys, että hienoja jälkeä syntyi ja nopeasti. No, sitten siirryttiin Studio Perkeleeseen Oitin kirkonkylän kupeeseen, ja me paskaranteet, eli minä ja Corpse, alettiin takoa kitaroita nauhalle. Kyllä se oli välillä yhtä helvettiä. Kuolio tuli siinä välissä paikalle ja veti omat kuvionsa hyvin nauhalle parissa päivässä. Sitten se lähti Ajattaran treeneihin Helsinkiin, jätti bassonsa junaan ja tuli seuraava päivänä maitojunalla takaisin hirveessä soossissa, nukkui siinä jonkun tunnin ja lähti junalla Kuopioon. Mutta hommansa se hoiti. Kitaroiden kanssa ne suurimmat ongelmat perinteisesti oli, mutta kyllä se valmiiksi saatiin, kun välillä käytiin paljussa miettimässä. Saunahan meillä lämpesi joka ilta, että sai vitutukseen hikoilla. Mutta kyllä levyn eteen töitä tehtiin rajusti.

Musiikkityylinne tunnetaan nimenomaan viuhuvista riffeistä ja timantintarkasta soitosta. Kuinka tärkeitä lyriikat ovat mielestänne muun paahdon keskellä? Mistä ammennatte inspiraatiota sanoituksiinne?

BU: Vai että timantintarkasta soitosta… Kyllähän se musiikki on aina se pääasia, mutta sanatkin ovat tärkeitä ja niiden pitää sopia musiikkiin. Kyllä minua henkilökohtaisesti sieppii ihan täysillä levyt, joissa sanoja ei ole painettu kansiin. Ne sanat pitää olla siellä, olipa ne miten paskoja tahansa!

– Meillä ne sanoitukset ovat usein pikku tarinoita, ideaa niihin tulee kauhuelokuvista ja –kirjoista. Sota on aina aihepiirinä kiinnostanut ja sitten ihan sellaista okkultistista juttua sekoitettuna edellä mainittuihin teemoihin. Eli kuvitteellisia tekstejä meillä on kaikki, lukuunottamatta edellisen levyn Panzer Holocaust –biisiä, joka pohjaa löyhästi tositapahtumiin. Mitään sanomaahan meillä ei ole, eikä yritetä mitään kellekään julistaa. Sanoitukset tehdään tukemaan musiikkia ja luomaan tunnelmaa. Kyllä minusta esimerkiksi King Diamondin biiseissä avautuu ihan uusi maailma, kun tietää, mitä siellä lauletaan. KD:tä nyt ei voi meihin suoraan verrata, mutta samaa tulosta mekin sanoituksilla haetaan, eli sitä kokonaisvaltaista tunnelmaa.

Teitte jokunen vuosi paljonkin keikkoja ulkomailla. Aiotteko panostaa muuhun maailmaan uudellakin levyllä? Mikä olisi ihanteellinen keikkakumppani turneelle?

BU: Totta kai se olisi tarkoitus. Tosiasia on kuitenkin se, että meidän musiikki on kuitenkin kaikenmaailman metallibuumeista huolimatta niin marginaalimusiikkia Suomessa, että se suosion raja tulee jossain vaiheessa väkisinkin vastaan. Ei sillä, että hullussa suosiossa oltas nytkään, mutta koko ajan sitä on kuitenkin pystytty fanipohjaa kasvattamaan, ja paras keino siihen on aktiivinen keikkailu. Kyllä minä mielelläni lähtisin Candlemassin kanssa uudestaan reissuun, sen verran mukavia ukkoja olivat. Mutta kyllä meille kävisi parhaiten sellainen suhteellisen iso nimi tästä raskaammasta genrestä, joka takaisi, että joka keikalla olisi paljon porukkaa ja se potentiaalinen uusi fanijoukko olisi luultavasti paljon suurempi kuin esimerkiksi Candlemass-fanit.

Muistelen lukeneeni jostain takavuosien haastattelusta, että haluatte lavalle pienimuotoista rekvisiittaakin. Onko tuleville keikoille tiedossa mitään spesiaalia tehostamaan show’ta?

BU: Kyllä sinne on jonkinlaisia kangasviritelmiä tulossa tuon perinteisten taustakankaan lisäksi, kunhan tuo meidän hovitaiteilija Janus löytää aikaa niiden tekemiseen.

Missä näet Deathchainin olevan viiden vuoden päästä?

BU: Meillä jokaisella on omat saaret jossain päin maailmaa, missä juodaan emäntiemme kanssa paratiisijuomaa puolikkaista kookospähkinöistä, joita tarjoilevat kerubit, ja eunukit viilentävät oloa palmunlehtiä heiluttelemalla. Sieltä aina sitten silloin tällöin lennetään jonnekin stadion- tai festarikeikoille ja juodaan ja lauletaan. Mutta kyllähän se taitaa lähempänä totuutta olla se, että kärvistellään päivätöissä ja lyhennetään asuntolainaa. Ja jos tuuria on, niin varmaan levyjä tehdään ja käydään silloin tällöin keikoilla Lallintalolla ja Kolilla.

Tämä selvä, kiitoksia vain haastattelusta ja lykkyä pyttyyn tulevaisuudessa.

BU: Nöyrät kiitokset itsellesi. Ja mikäli rajumpi meteli maistuu, niin ei muuta kuin levykauppaan hakemaan Cult of Death. Nähdään kesän keikoilla. Tai jatkoilla.

Haastattelu julkaistu : 2007-05-30
Kirjoittaja : Saku Schildt

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein haastattelu on julkaistu 25.8.2009 ja vanhin 12.1.2002. Yhteensä arkistosta löytyy 556 haastattelua