Haastattelut


Fun - Amerikan raitilla


Helsinkiläisyhtye Fun kävi maaliskuussa kiertämässä Amerikkaa ja nauhoitti keikkailun ohella Zu-Pa!-albuminsa chicagolaisessa Electrical Audio -studiossa. Äänittäjänä toimi itse studion omistaja, indierock-legenda Steve Albini. Teemu (laulu, kitara), Vesa (basso) ja Riku (rummut) kertoivat Noise.fi:lle levynteosta ja seikkailuistaan Amerikan ihmemaassa.

Pure pussy!

Steve Albini on monella tapaa tärkeä ihminen Funille. Albinin yhtyeet Big Black, Rapeman ja Shellac ovat toimineet inspiraation lähteenä triolle, kuten myös moni miehen 80-90-luvuilla äänittämä indierock-yhtye. Ei sitä joka päivä pääse työskentelemään idolinsa kanssa, joten voisi kuvitella Funin menneen studioon hieman kädet täristen. Asiat sujuivat kuitenkin Teemun mukaan rauhallisen ammattimaisesti.

- Ensin jännitti, sitten ei enää jännittänyt, ja sitten nauhoitettiin. Ihan samankaltainen ihminen se näköjään on kuin muutkin. Ei siinä mitään hirveän ihmeellistä sitten ollut.

Albini lienee varmasti tunnistanut itsensä Funin musiikista, mutta hän ei kuitenkaan kommentoinut sitä millään lailla. Teemu kuvailee äänittäjäneroa humoristiseksi mieheksi.

- "Pure pussy!" niin kuin hän itse sanoi. Ei siitä oikeastaan puhuttu missään vaiheessa, että ollaan kopioitu puolet tavarasta häneltä.

- Eniten piti varmaan Teemun ja Vesan skarpata, kun rämpyttelivät ja etsivät soundeja, etteivät alkaneet soittaa Shellac-riffejä, Riku kertoo. - Kerran taisi tosin lipsahtaa.

- Sen verran lyhyellä aikataululla mentiin, ja sen verran raakaa työtä tehtiin, ettei siinä ollut aikaa ihmetellä, Riku lisää. - Periaatteessa tehtiin ekana päivänä pohjat, toisena päivänä laulut ja kolmantena päivänä miksattiin. Karkeasti ottaen.

Tiukka aikataulu vei veronsa. Kolmantena päivänä Teemulla oli ääni niin rikki, ettei nauhoituksista tahtonut tulla yhtään mitään. Etenkään laulaja ei ole tyytyväinen suoritukseensa I've Got a Truckissa.

- Ääni oli siinä vaiheessa jo aivan kaput. Pelkällä lihasvoimalla sain sen sitten vedettyä. Ja sen kyllä huomaa lopputuloksesta.

Studiotyöskentelyä helpotti kuitenkin se, että biisit olivat yhtyeellä selkärangassa.

- Niitähän on soitettu kenties toista vuotta jo keikoilla ennen kuin mentiin nauhoittamaan, Vesa kertoo.

- Biisintekotahti ei ole mikään hirveän nopea, Riku lisää. - Nuo biisit ovat kertyneet kahden vuoden ajalta. Jo siinä vaiheessa, kun edellinen levy tuli, alettiin soittaa joitain näitä uusia biisejä keikoilla.

Jack Palance, a real manly fucker!

Szklarska Poreban ilmestymisestä on melkein kolme vuotta. If Societyn 23.4. julkaisema Zu-Pa! ei Teemun mielestä ole "klassinen vaikea kakkoslevy".

- Ei se koskaan sen vaikeampaa tai helpompaa ole tehdä niitä biisejä. Se on aina vähän sellaista puristamista.

Kappaleiden nimet ja aiheet ovat debyytin tapaan varsin värikkäitä ja vaihtelevia. Speed Animal kertoo tytöstä, pojista ja nopeista eläimistä, ja Dog Song "vaikeasta koirasta". Angora puolestaan on kulttielokuvaohjaaja Ed Wood Jr.:in inspiroima ristiinpukeutumiskappale, ja itsepäisesti junnaavan I've Got a Truckin kertojahahmolla on aikamoinen ajoneuvo.

- Se on iso, ja sen miehen päässä on muitakin juttuja. Siellä on valtameri ja vasaroita ja kaikkea. Pieni pää ja liikaa tavaraa. Tuttu fiilis varmaan itse kullekin.

Datsum 100A vaikuttaisi olevan viittaus Funin edellisen levyn äänittäneeseen Pentti Dassumiin. Riku ja Teemu toppuuttelevat.

- Ylipäätään noilla meidän biisien nimillä on hyvin vähän tekemistä...
- ...minkään kanssa. Siellä on myös sellaisia kappaleita, joihin minulla ei ollut vielä sanoja ollenkaan. Jouduin sitten sanomaan Stevelle, että kuules, tässä on nyt tällainen juttu, että sanoja ei ole.

Muiden ottaessa taukoa Albini passitti laulajakitaristin tekemään "kotiläksynsä". Pikaisesti kynäilemiinsä sanoituksiin Teemu sovelsi mm. leikkaa ja liimaa -lähestymistapaa.

- Kuultiin esimerkiksi kaupassa sellainen keskustelu, jossa sanottiin: "Jack Palance, he was a real manly fucker. The best Jekyll and Hyde ever!" Tuollaisia katkelmia sitten pistettiin sinne, eikä niissä sen kummempaa pointtia ole.

On the Road

Funin uran ensimmäisen Amerikan kiertueen ensimmäinen keikka Minnesotan Minneapoliksessa meni hieman haparoiden, sillä yhtye soitti ensi kertaa ystäväyhtyeen kiertueen ajaksi lainaamien kamojen kanssa. Sen kummempia sopeutumisvaikeuksia ei Teemun mukaan kuitenkaan ollut.

- Tuolla pohjoisessa kuitenkin näyttää aika samalta kuin Suomessa. Siellä ei ole mitään eksoottisia maisemia. Alussa se ei tuntunut juuri miltään, että tässäkö tämä nyt oli. Myöhemmin, etelämpänä alkoi maisemat muuttua ja... hampurilaisia kasvaa puissa.

Kiertueen kahdeksastatoista keikasta Vesa muistelee lämmöllä erityisesti kahta.

- Chicagon keikka oli hyvä. Tuntui, että se rundi vasta alkoi siitä. Sellainen tosi positiivinen startti. Sitten se Baton Rougen taloshow oli myös mielettömän hyvä.
- Ei olla koskaan aikaisemmin soitettu ihmisten olohuoneissa. Se oli tosi hieno kokemus. Hirvee meininki päällä, Teemu kuvailee.

Vesa arvioi vastaanoton olleen positiivisempaa kuin Euroopan puolella. Teemun mielestä ei kuitenkaan mitään täyspotteja tullut räjäyteltyä.

- Ei ne kauheasti mitään pogonneet tai liikkuneet siellä, toisin kuin on käynyt joskus tuolla Itä-Euroopassa.

- Toisaalta me myytiin enemmän distroa kuin ikinä millään kiertueella, Riku huomauttaa.

Fun törmäsi muutamaan eurooppalaisen bändin näkökulmasta erikoiseen piirteeseen. Vesa mainitsee ensimmäisenä kamapolitiikan.

- Yksi hassu piirre, mikä tulee mieleen on se, että joka ikinen bändi soittaa omilla kamoillaan. Ei tullut kysymykseenkään kamojen lainaaminen. Kaikki rumpuja myöten vaihdetaan.

- Se on kai niiden mielestä jotain kommunistien juonia, Teemu vinoilee.

Toinen kulttuuriero Eurooppaan nähden on ruoka. Täälläpäin oletus on se, että bändille tehdään aina ruokaa. USA:ssa ei tällaista käytäntöä tunneta.

- Jos saa ruokaa keikoilla, niin sen keikan on yleensä järjestänyt joku, joka on käynyt itse bändinsä kanssa Euroopassa kiertämässä, ja on häpeissään siitä, miten huonosti asiat on omassa maassa järjestetty, Riku selittää.

Oh, Finland! Can you shoot a gun there?

Amerikassa törmää väistämättä amerikkalaisiin, niin peruskansalaisiin kuin erikoisempiin hiihtäjiin. Teemu kertoo, minkälaisen vaikutelman sai sikäläisistä.

- Hampurilaisjonossa juttelin sellaisen perusjätkän kanssa. Kun tuli puheeksi, että ollaan Suomesta, niin heti ensimmäinen juttu, mitä hän kysyi minulta oli, että saako täällä ampua aseella. Se oli tärkein asia saada tietää maasta. Jenkeistä oli kyllä vähän sellainen ennakkokäsitys, että ne on vain sellaisia juntteja, jotka ei tiedä mistään mitään. Mutta kyllä siellä oli paljon ihan sympaattisia ja fiksuja ihmisiä. Me ei tietenkään nähty mitään tosi kattavaa läpileikkaust, kun pyörittiin enimmäkseen indiehippien kanssa.

Riku muistaa bonganneensa puskuritarran, jossa luki "Give war a chance", mutta yleisesti ottaen paikalliset tuntuivat olevan kovin häpeissään hallituksensa toimista maailmalla.

- Se oli lähinnä melkein kiusallista. Melkein aina, kun jutteli jonkun ihmisen kanssa, se kääntyi siihen, että se rupesi kertomaan kuinka paljon se vihaa, mitä Amerikka tekee ja miten hän ei voi sille mitään ja pälä pälä pälä. Mutta ei minua kiinnosta, ei se ole sen ihmisen syy.

Thank you Osama!

Funille järjestyi keikka New Yorkiin hieman viime tingassa, eli vasta kun olivat jo maata kiertämässä. Teemuun ei Iso Omena tehnyt suurempaa vaikutusta.

- Se oli tosi snobi mesta. En tykännyt yhtään. Liian isoja taloja. Ahdisti. Eihän sitä toisaalta ole ikinä nähnyt mitään sen kaliiperin kaupunkia.

NYC-visiitti toi myös mukanaan jännitysmomentteja. Yhtye oli juuri poistumassa kaupungista ja ehtinyt päästä New Jerseyn puolelle, kun Rikua inspiroi kuvata maisemia. Videokameraa ei kuitenkaan löytynyt mistään, kuten ei myöskään reppua, jossa sen piti olla.

- Ilmeni, että se reppu on ravintolassa, keskellä Manhattania. Repussa oli kannettava tietokone, digivideokamera, meidän koko kiertuekassa, kaksi tavallista kiertuekameraa, meidän kuskin passi... Sitten käännyttiin ja ajettiin ruuhkassa äkkiä takaisin. Siellä se oli samalla paikallaan, kun kaikki varmaan pelkäsivät että siinä on pommi eivätkä koskeneet siihen.

Jotain hyötyä 9/11:sta siis.

- Niinpä. Kiitos Osama!

Back to Findieland

Palattuaan USA:sta Funilla on ollut paljon kysyntää eri medioissa. Teemu uskoo sen suurimmaksi osaksi johtuvan Steve Albinin nimestä.

- Toisaalta se on kivaa ja toisaalta se on höhlöä, että ykskaks noteerataan yhden nimen takia, vaikka ollaan kuitenkin tehty hommaa vuositolkulla. Mutta ei siinä mitään. Ihan hyvä, että saadaan mainosta uudelle levylle, koska onhan tämä hyvä levy, ja ehkä sitä nyt ostetaan hieman enemmän kuin edellistä.

Indiemusiikki tuntuu muutenkin olevan pinnalla Suomessa. Esimerkiksi NYT-liitteessä haastateltiin Funin lisäksi neljää muuta indieksi luokiteltua yhtyettä. Kyseessä ei kuitenkaan Rikun mielestä ole pelkkä medioiden synnyttämä trendi.

- Jollain tasolla on ihan selkeästi tapahtumassa murros. Indieskenestä tuntuu nousevan sellaisia ns. uusia apulantoja vastaavalla tavalla kuin apulannat ja tehosekoittimet omista skeneistään aikoinaan.


Kotisivu: www.noisecorewalze.com
Julkaistu: 2007-05-01
Toimittaja: Tom Sundberg