Haastattelut


Swallow the Sun - Laajemman yleisön eläväistä musiikkia


Mikä bändi on viime aikoina ollut kaikkien vähänkään raskaammasta musiikista pitävien huulilla? Eikä vähintään ansaitun listasijoituksen takia, vaan koska tämä kuusihenkinen orkesteri on onnistunut luomaan kotimaisella asteikolla rajoja rikkovaa, aggressiivista mutta kuitenkin yhtä aikaa miehisen herkkää ja koskettavaa. Mistään punaviinilässyttelystä ei kuitenkaan ole kysymys, kuten myös näitä karvaisia uroita edustava Aleksi Munter oluttuoppinsa ääreltä todistaa.

Haastattelua tehtäessä Swallow the Sunin kakkoslevy Ghosts of Loss oli juuri tarttunut Suomen virallisen listan sijalle kahdeksan. Varsin kunnioitettava saavutus orkesterilta, jonka musiikki ei kuitenkaan ole sitä kaikkein kaupallisinta. Herra Munter on luonnollisesti varsin tyytyväinen tulokseen, eikä se tullut hänelle aivan täytenä yllätyksenä.

– Kyllähän me sitä jossain määrin osattiin odottaa, vaikkei ihan uskallettu arvata, että näin korkealle nousisi. Olihan se hyvä katsella sitä edellisviikon listaa, siellä kun oli vielä Teräsbetoneita sun muita vanhoja tekijöitä, eikä muita uutuuksia ollu luvassa. Se loi toivoa. Kyllä se siellä varmasti toisenkin viikon viihtyy, Aleksi aloittaa spekuloimatta sen kummemmin seuraavan viikon sijoitusta.

Ja kyllähän levy listalla pysyi, vaikka useamman pykälän verran tippuikin. Harvemmin tulee muusikoiden kanssa keskusteltua perhesuhteista, mutta sen verran asia on toisissa yhteyksissä nostettu esille, että harvat lopulta tietävät poikainsa musikaalisista saavutuksista. Mitenkähän mahtaa olla Aleksin laita.

– Äiti ja veli pisti onnitteluviestit, muut ei varmaan tiedäkään. Taisin mä isäukolle soittaa pikkupäissään ja huudella jotain, että hei me ollaan listalla, mies naurahtaa.

Kotimaisella tasolla suosio on taattu, mutta luonnollisesti ulkomailta saatu huomio on kokonaisuudessaan kiinnostavampi tekijä. Edellinen levy The Morning Never Came kun sai hieman ristiriitaista palautetta lehdistöltä.

– Ghosts of Loss julkaistiin ulkomailla tosiaan 3.10, mutta on sitä promottu maailmalle jo jonkin aikaa. Jonkun verran on tullu jo arvostelujakin vastaan, jotka on ollu yleisesti ottaen hyviä. Vähän on ollu kuitenkin myös sellaista, ettei oo levy oikein avautunu. Mitään murska-arvioita ei oo kuitenkaan tullu vastaan. Ei ainakaan mitään Metal Hammerin kaltaista tapausta. Vittu kun mä en ole sitäkään vielä nähnyt!

Toden totta, klassinen arvostelu aiemmin mahtavana tiedetyssä metallimediassa ei ollut kovin mairitteleva. Neljä pistettä kymmenestä, melkoinen poikkeama kun vertaa kotimaan lehdistössä tippuneisiin täysiin tuloksiin ja saatuun palstatilaan.

– On kyllä itsekin ihmetelty tuota, että ollaan oltu niin hyvin esillä siitä asti, kun ilmoitettiin uuden levyn ilmestymisestä. Se on aika yllättävää, en mä oikein itse tiedä mikä tässä on menny niin hyvin putkeen.

Tähtäimessä ulkomaat

Lisää tunnettuutta ulkomaisilla markkinoilla yhtyeelle tuo ensi vuoden tammikuussa luvassa oleva Euroopan kiertue. Suunnitelmat keikkojen suhteen olivat kuitenkin haastattelun tekohetkellä melkoisesti vaiheessa. Mitään erityisiä toiveita keikkapaikkojen suhteen bändillä ei kuitenkaan tunnu olevan.

– Se näyttää kyllä vielä vähän nihkeältä tuolla meidän kotisivuilla, mitä nyt viitisen keikkaa Kroatiassa ja Hollannissa. Mutta tuota, iso osa keikoista on mun ymmärtääkseni puoliksi varmistuneita, että niitä ei oo vielä voinu ilmoittaa, koska me ei olla niistä saatu mitään varmistusmaileja. Tarkotushan on se, että lähtö olis 1.1.2006 ja keikkaa olisi niin paljon kuin suinkin vain pystytään tekemään. Tuosta tulee melko varmasti sellainen HC-reissu, nukutaan pusikoissa ja niin edespäin. Mutta on tämä muuten todella hieno juttu, varsinkin kun ei olla missään lämppärin asemassa, jossa saatais soittaa vain se puoli tuntia.

– En mä oikein tiedä noista ulkomaisista keikkapaikoista, joten en oikein osaa sanoa mitään erityistä paikkaa missä haluais päästä soittamaan. Käytiinhän me joku vuosi sitten Pasasen kanssa Lontoossa ja siellä oli monta oikein mukavan näköistä paikkaa. Underworld jäi mieleen, vaikkei sisällä käytykään. Siellä näytti olevan hyvinkin paljon keikkoja. Ja olihan se Lontoo muutenkin ihan vitun hauska paikka, Aleksi tunnustaa.

Yhtyeen tulevaisuus on avoin myös sen seikan suhteen, että sopimus Firebox Recordsin kanssa on raukeamassa pikkuhiljaa. Swallow the Sunilla on visioita jatkon suhteen, mutta näistä ei vielä oikein mielellään puhuta.

– No tarkoitushan meillä on tässä kaikessa suunnata ulkomaille. Ja käytännössä se tarkoittaa sitä, että Firebox hoiti helvetin hyvin asiat, eikä meillä ole siitä mitään valittamista, mutta niin kuin ne on itsekin sanonu, että heillä ei ole resursseja laajempaan markkinointiin ulkomailla. Me käydään tässä nyt kaikki vastaantulevat vaihtoehdot läpi ja niitä tarjouksia on tullut jo muutama, ihan mieluisiakin sellaisia. Mitään ei olla vielä poissuljettu eikä päätetty. Tämän kummemmin en voi tähän vastata. Onhan se suomalaisuus kuitenkin tässä asiassa ihan vitunmoinen plussa, se on niin paljon helpompi sitten hoidella asioita kuin jollain ulkomaan kielellä, hän pohtii.

Swallow the Sun on myös hyvin itseriittoinen bändi, eikä orkesterin taipaleen varrelle ole mahtunut ylimääräisiä auttavia käsiä, kuten esimerkiksi tuottajaa. Varsin pätevän keikkamyyjän he ovat kuitenkin onnistuneet nappaamaan.

– Eihän me sitä keikkamyyjää oikeastaan itse napattu, vaan Kyyrön Juha tuli meiltä kysymään, että millainen tilanne meillä on. Itse asiassa kahdeltakin suunnalta kysyttiin, mutta katsottiin tämä parhaaksi. Olivat ilmeisesti nää kaks keikkamyyjää neuvotelleet asiasta keskenäänkin ja tulleet itsekin siihen tulokseen, että Kyyrö on se mies meille. Tai en mä oikein tiedä miten tuo homma meni, mut lopulta se oli kuitenkin Juha joka meihin otti yhteyttä. Mieshän oli silloin vielä Sitruunamaailmalla, jonka listoilla Sunride myös oli. Juteltiin sitten niiden kanssa asiasta ja he kehuivat hommaa toimivaksi, niin sinne sit päädyttiin, kertoo Aleksi.

Ei mitään paikallaan junnaamista

Pitkän matkan on orkesteri kulkenut niistä päivistä kun debyytti ilmestyi, jolloin Swallow the Sunia pidettiin vielä vain yhtenä projektibändinä. Luulo muuttui pian toiseksi, kuten aikoinaan tekemäni StS-haastiksen otsikko, ”enemmän kuin vain sivuprojekti”, kertoo.

– Hommahan tosiaan lähti käyntiin sivuhommana, jonka nimi taisi olla aluksi My Dying Bride –projekti. Vai oliko se sittenkin doom-projekti? Kyllä mä muistan, kun multa tultiin kännissä kyselemään, että tuutko soittamaan koskettimia meidän proggikseen. Siinä vaiheessa, kun saatiin tuo demo valmiiksi, niin ainakin omalla kohdalla alko tuntumaan siltä, että tästä tulee vielä jotain. Tähän musikaaliseen suuntaan homma meni kuitenkin lähinnä sen ansiosta, että Raivio halusi soittaa tämän kaltaista musiikkia.

– Raivio ei ole kuitenkaan mikään kollektiivinen johtaja tai diktaattori bändissä, vaan se on ollu alusta asti selvää, että muutkin saa tuoda treenikämpälle biisejä. Käytännössä me ollaan kuitenkin toimittu niin, että biisin on pitäny olla kokonaan valmis kun se on tuotu treeneihin. Siinä mielessä tuo mun tekemä kappale, Fragile, on poikkeus, sillä se väliosan mättö on itse asiassa Raivion kirjoittama. Mä tiesin, että siihen pitää joku runttausjuttu saada, mutta en sitten millään saanu päähän millainen sen pitäisi olla, paljastaa Aleksi.

Orkesteri on onnistunut tehokkaasti haalimaan myös kauniimman sukupuolen edustajia kannattaja joukkoihinsa. Taitaa olla tuo miehinen tunteen palo, joka saa keikkapaikat täyttymään naispuolisista kuuntelijoista.

– Ollaanhan me toki mietitty sitä, että miksi meidän musiikki kelpaa myös laajemmalle yleisölle. Tultiin sitten semmoiseen tulokseen, että kun tässä ei soiteta mitään funeral doomia, että kokoajan pitäis olla ihan vitun synkkää ja ahdistunutta minimalistista soittoa. Musiikissa kuitenkin tapahtuu koko ajan jotain, koska meille sopii sellainen biisien eteenpäin meneminen ja eläminen kuin hidas junnaava painostavuus.

Tästä elävöityneisyydestä todennäköisesti johtuukin bändin hienoinen epäsuosio ns. aitojen doom-ihmisten piireissä. Swallow the Sun ei yleisesti ottaen tunnu pitävän siitä, että yhtyettä kutsutaan tuomiometalliksi.

– Sehän oli yksi niistä syistä, että miksi me kysyttiin Albert Reverend Bizarresta laulamaan Solitudea ja se oli yksi syy miksi Albert suostui. Aateltiin sillon studiossa, kun lauluja nauhotettiin, että vittu tästä tulee mahtavaa, Aleksi hekottelee.

Keski-Suomen taika

Kuten monella Swallow the Sunin jäsenillä myös Munterilla riittää energiaa myös muihin musikaalisiin projekteihin. Tämä ahkera mies on kuitenkin harvemmin ollut mukana tekemässä kappalemateriaalia orkestereilleen, vaikka Fragile todistaa taitoa olevan.

– Kyllä mä olen aina kuitenkin ollu aktiivinen näissä bänditouhuissa, kuten esimerkiksi Funeriksessa. Mä en oo kuitenkaan niin tuottelias biisien suhteen, että mulla ois tarvetta olla enemmän esillä. Trollheim’s Grottissa mulla on tuo synaosasto kokonaan hoidossa, että tekemistä kyllä riittää.

Trollheim’s Grottista todellakin puheenollen. Keski-Suomi on viimeaikoina herättänyt huomiota loistavilla metallibändeillään, jotka kovaa vauhtia vetävät puoleensa kotimaisen metallin herruutta. Orkesterit kuten Deathchain, Machine Men ja Turmion Kätilöt todistavat. Melkein voisi puhua maantieteellisestä taikuudesta. Paikallisia yhtyeitä yhdistää myös se, että jäsenistö jaetaan useamman kokoonpanon kesken.

– Se on vain yksinkertaisesti sitä, että täällä on vitun musikaalista porukkaa ja osaavia soittajia. Ei se ole musta mikään ihmekään. Bändien väliset suhteet ovat täällä ihan hemmetin hyviä, yhteispeli toimii ja moni tuntee toisensa senkin kautta kun treenikämpät on samassa pisteessä. Se on siten helppo vuorovaikuttaa. Ihmiset tietää, että kuka osaa soittaa ja miten hyvin niin on helppo pyytää, että tuutko soittamaan tähän ja tähän proggikseen.

Munter on niitä ihmisiä, jotka voi helposti lokeroida tähän musikaalisten ja osaavien soittajien -kategoriaan. Onkin täten mielenkiintoista kaivaa esiin vähän tietoa miehen tiestä musiikin pariin.

– Joskus seiskaluokalla aloin tekeen tietokoneella musiikkia sellaisella trackeri-ohjelmalla, jossa oli neljä kanavaa. Siellä oli soinnut aina yhtenä samplena. Meillä oli sillon porukoilla piano, jonka luona kyselin isipapalta, että mikä mikäkin sointu oli. Kuuntelin niitä sitten ja kuulon perusteella etsin ne mollit ja duurit siitä pianosta. Opiskelin siinä sitten teoriaa itsekseni ennen kuin aloin soittelemaan. Hommasin pian sitten synan, jotta voisi tehdä paremmin noita konejuttuja, kun nuo trackerit oli aika rajoittuneita. Ikävä kyllä ostin silloin Korgin vermeen, millä ei tee kyllä pirukaan konemusiikkia, johon mun kiinnostus silloin kohdistui. Heviähän sillä tosin oli hyvä soittaa. Tuli siinä sitten pimputeltua pitkin vuosia, kunnes tajusin, että mähän osaan soittaa edes vähän. Liityin siinä sitten Funeris Nocturnumiin, mistä nää bänditouhut lähti käyntiin. Varsinaisesti näen itseni kuitenkin kitaristina, mutta nää kosketinsoittajan hommat on langennu päälle, kun meitä on niin vähän, Aleksi lopettaa.


Kotisivu: www.swallowthesun.net
Julkaistu: 2005-10-18
Toimittaja: Toni Peltola