Guns ‘N Roses osoitti Hämeenlinnassa, miksi se on maailman kovin rockbändi

Guns N’ Roses
The Darkness
Michael Monroe

Kantola, Hämeenlinna
1.7.2017

Kiitos kahden teini-ikäisen isoveljeni, sain kunnian tutustua Guns ‘N Rosesiin jo bändin kultaisina vuosina 1990-luvun alussa, jolloin olin vasta juuri ja juuri ala-asteikäinen. Toinen veli omisti Use Your Illusion ykkösen ja toinen kakkosen, ja pikkuveli sai onneksi nauhoittaa molemmat c-kaseteille. Niitä tuli luukutettua ahkerasti muutaman vuoden ajan, ja huoneeni ovea koristi jättikokoinen GNR-juliste. Olin myös ikionnellinen, kun onnistuin löytämään Italian-matkalta tuliaisiksi bändin pari live-bootleg-kasettia.

Vaikka Gunnareiden suosio alkoi hiipua nopeasti ja kasvoin itsekin metallisemman ilmaisun ystäväksi, olin musiikkimaailmaa tuolloin kahtia jakaneessa kysymyksessä ehdottomasti sitä mieltä, että Guns N’ Roses on kovempi kuin Metallica. Ja samaa mieltä olen edelleen.

Sitten kuluikin yli parikymmentä vuotta, jolloin bändin tekemiset milloin milläkin kokoonpanolla eivät jaksaneet juuri hetkauttaa. En todellakaan uskonut, että Axl Rosen ja Slashin egot mahtuisivat enää koskaan samalle lavalle, mutta onneksi ihmeitä näköjään tapahtuu. Kun re-union-kiertueen kokoonpanoon saatiin myös alkuperäinen basisti Duff McKagan ja jo 1990-luvun hulluina vuosina bändissä soittanut kosketinvelho Dizzy Reed, bändin kokoonpano alkoi olla maagisin mahdollinen.

Guns N' Roses, Hämeenlinna, Finland, 1.7.2017. Photo: Olli Koikkalainen

Hämeenlinnan Kantolan tapahtumapuistoon saapunut 55 000-päinen yleisö saikin kokea todella ikimuistoisen kesäillan – harmi vain, ettei pelkästään positiivisessa mielessä.

Toki on ymmärrettävää, että tällainen väkimäärä aiheuttaa alueen porteille, myyntipisteisiin ja vessoihin välillä pahojakin ruuhkia. Mutta sitä, että esimerkiksi juotavaa joutuu jonottamaan pahimmillaan toista tuntia ja että olut pääsee loppumaan osassa myyntipisteistä jo hyvissä ajoin ennen pääesiintyjän aloittamista, ei voi pistää muiden kuin epäonnistuneiden järjestelyiden piikkiin. Eikä ollut muuten ihan ensimmäinen kerta, kun vastaavia ongelmia ilmenee saman järjestäjän jättitapahtumissa Suomessa.

Kokonaan oma lukunsa on yleinen rahastuksen lemu, joka leijui ympäriinsä Hämeenlinnassa. Kenties räikeimpänä esimerkkinä voisi mainita, että auton parkkeerauksesta tietyille virallisille alueille sai pulittaa kuulemma vaatimattomat 35 euroa.

Henkilökohtaisesti eniten sieppasi kuitenkin se, ettei lähellekään eturiviä ollut mahdollista päästä muuten kuin pulittamalla 30 euroa ylimääräistä jo muutenkin noin 90 euroa maksaneen peruslipun lisäksi. Tämä ”Golden Circle” kattoi nimittäin huomattavan laajan alueen koko lavan edustasta, ja peruslipuilla etäisyyttä lavaan kertyi vähimmilläänkin useita kymmeniä metrejä. Reilumpaa olisi, että lavan lähettyville pääsisivät myös nopeimmat ja innokkaimmat, eivät pelkästään varakkaimmat kuulijat.

Onneksi Guns N’ Rosesin huikea keikka pyyhki korkojen kera ison osan niistä ikävistä fiiliksistä, joita järjestelyjen heikkoudet synnyttivät.

 

Michael Monroe

Michael Monroe, Hämeenlinna, Finland, 1.7.2017. Photo: Olli Koikkalainen

Vaikka ensimmäinen lämppäri Michael Monroe aloitti vasta noin neljä tuntia alueen porttien avautumisen jälkeen, iso osa jengistä oli vasta valumassa kaljatölkkeineen kohti Kantolaa. Harmi, sillä Maikkeli kumppaneineen heitti todella energisen ja onnistuneen keikan.

Monroen nykyisen bändin tarttuvia rokkisiivuja rytmittivät 1990-luvun Demolition 23 -kokoonpanon punkahtavat rykäisyt ja tietenkin klassiset kasarimakupalat Hanoi Rocksilta. Kesäkuussa 55 vuotta täyttänyt Monroe ei osoittanut pienintäkään merkkiä ikääntymisestä, vaan pomppi tuttuun tapaansa sähköjäniksen tavoin ympäri lavaa ja sen edustaa, esitteli akrobaatin taitojaan ja kiipesi Nothin’s Alrightin aikana korkealle lavarakenteisiin mikrofoni hampaissaan. Vaikka kaiken remuamisen keskellä piuhat menivät välillä sotkuun ja jokunen huuliharppu- ja saksofoniosio jäi vähän torsoksi, show oli joka tapauksessa erittäin viihdyttävä.

Huom! Pienet kuvat saa klikattua isommiksi.

Michael Monroe oli aika lailla täydellinen avaaja tälle illalle ja veti huomattavasti pidemmän korren kuin lämppäri numero kaksi. Odottelin kyllä kovasti, että Mike olisi käväissyt lavalla myös Gunnarien vedon aikana. Ehkä se olisi kuitenkin vienyt liikaa huomioita Axliltä ja Slashiltä, mitä heidän egonsa eivät olisi kestäneet.

Michael Monroe, Hämeenlinna, Finland, 1.7.2017. Photo: Olli Koikkalainen

Michael Monroe Hämeenlinnassa 1.7.2017:

1. Hammersmith Palais
2.’78
3. This Ain’t No Love Song
4. One Foot Outta the Grave
5. Trick of the Wrist
6. Ballad of the Lower East Side
7. Old King’s Road
8. Man With No Eyes
9. Nothin’s Alright
10. Malibu Beach Nightmare
11. Up Around the Bend
12. Dead, Jail or Rock ‘n’ Roll

 

The Darkness

The Darkness, Hämeenlinna, Finland, 1.7.2017. Photo: Olli Koikkalainen

The Darknessin debyyttilevy Permission to Land oli vuonna 2003 kova juttu monelle muullekin kuin allekirjoittaneelle. Tarttuvat rock-renkutukset ja laulaja-kitaristi Justin Hawkinsin härski kukkoilu falsettikiekumisineen saivat hymyn huulille ja nostivat kimaltelevan hard/glam rockin jälleen kerran suosion aallonharjalle.

Eipä aikakaan, kun Hawkinsilla keitti monen esikuvansa tavoin pahasti yli, ja bändihommat saivat jäädä päihde-elämän ja siitä vieroittautumisen takia. Comebackin aika koitti viitisen vuotta sitten, ja pari uutta levyäkin bändiltä näkyy viime vuosina tulleen. Takavuosien suursuosio on kuitenkin vain kaukainen muisto, eikä yleisö lämmennyt oikein bändin hiteille Hämeenlinnassakaan.

Kolmen vartin setti oli koottu varman päälle yhtä kappaletta lukuun ottamatta kokonaan Permission to Landin materiaalista. Vaikka Hawkins yritti kovasti herätellä yleisöä hyppyyttämällä, huudattamalla ja seisomalla käsilläänkin, kappaleiden tauottua Kantolassa oli kiusallisen hiljaista. Supliikkimiehenä tunnettu Hawkins kommentoi tätä itsekin kiittämällä kaikkia niitä noin neljää ihmistä, jotka vastasivat hänen huutoonsa.

Bändin soitto sujui mallikkaasti, ja Hawkins hauskuutti jengiä vauhdikkaaseen tyyliinsä tyylikkäässä glam-puvussaan. Harmi vain, että miehen tavaramerkki, falsettilaulu, irtosi kovin vaivalloisesti. Setin loppua kohti yleisö alkoi sentään lämmetä jonkin verran, mutta muuten Hawkinsin poppoon valintaa kakkoslämppäriksi ei voi pitää erityisen onnistuneena. Michael Monroen ja The Darknessin soittojärjestyksen olisikin suonut olevan toinen.

The Darkness Hämeenlinnassa 1.7.2017

1. Black Shuck
2. Growing on Me
3. Solid Gold
4. Love Is Only a Feeling
5. Barbarian
6. Get Your Hands Off My Woman
7. I Believe in a Thing Called Love
8. Love on the Rocks With No Ice

 

Guns N’ Roses

Guns N' Roses, Hämeenlinna, Finland, 1.7.2017. Photo: Olli Koikkalainen

Ennen illan odotetuinta numeroa 55 000 kuulijan hermoja koeteltiin ”kaljaraivon” lisäksi noin puolentoista tunnin mittaiseksi venyneellä luovalla tauolla. GNR:n oli nimittäin ilmoitettu aloittavan kello 20.45, mutta vielä lähes tunnin tämän jälkeenkin alueen kajareista kuului vain valittuja paloja David Bowien tuotannosta. Kyllähän niitäkin toki kuunteli, mutta rajansa kaikella… Samalla myös konsertin päättyminen venyi tuntia ilmoitettua myöhemmäksi, mikä aiheutti harmaita hiuksia monelle paluukyytinsä etukäteen tiettyyn juna- tai bussivuoroon varanneelle.

Lopulta lavalla pyörinyt tausta-animaatio pysähtyi oikeaan asentoon ja show pääsi käyntiin Väiski Vemmelsäären tunnarin saattelemana.

Avaussiivu It’s So Easy meni vielä varsinkin Axl Roselta hiukan himmailevissa tunnelmissa, mutta jo Mr. Brownstonen aikana kävi selväksi, että laulaja on sittenkin jopa yllättävän kovassa vedossa. Toki ylärekisteristä on kadonnut sävyjä, eivätkä esimerkiksi hempeämpää osastoa edustaneiden Betterin ja This I Loven tulkinnat olleet järin kauniita. Valtaosa kappaleista kuulosti kuitenkin komeilta, ja laulajalla riitti energiaa hyppiä ympäri lavaa ja keikuttaa tutusti lannettaan – ei nyt ihan yhtä paljon kuin nuoruusvuosinaan tai ikätoverillaan Mike Monroella yhä tänä päivänä, mutta riittävästi.

Joitakin kertoja keikan aikana vaatetustaan vaihtanut Rose oli muutenkin varsin leppoisalla tuulella, vaihtoi jopa muutaman sanan yleisön kanssa ja hymyilikin sen verran usein, ettei jättiscreeneiltä voinut olla huomaamatta miehen hampaiden olevan periamerikkalaiseen tyyliin luonnottoman valkoiset.

Guns N' Roses, Hämeenlinna, Finland, 1.7.2017. Photo: Olli Koikkalainen

Keikan alkupuolella eniten vipinää kuulijoiden puntteihin synnyttivät Welcome to the Jungle, vanha Bond-tunnari Live and Let Die ja You Could Be Mine. Iloisimmat yllätykset varsinkin allekirjoittaneelle olivat huikeisiin sfääreihin kasvaneet Estranged ja Civil War.

Heti keikan alkumetreiltä kävi myös selväksi, kuka on lavan suurin sankari. Se oli tietenkin Slash, jonka huikea sorminäppäryys ja ikoniset poseeraukset painuivat varmasti syvälle jokaisen kuulijan mieliin. Ikimuistoisten GNR-riffien ja -soolojen lisäksi velho loihti taajaan vaihtamistaan kitaroista myös palasia esimerkiksi Kummisetä-elokuvasta ja niin Jimi Hendrixin, Alice Cooperin kuin Pink Floydinkin tuotoksista. Viimeksi mainittua edusti Slashin ja kakkoskitaristi Richard Fortusin instrumentaaliduetto Wish You Were Here.

Kokonaisia covereitakin kuultiin GNR:lle tyypillisen runsaasti myös Hämeenlinnan pimenevässä ja säältään varsin suosiollisessa illassa. Niiden tyylikkäintä päätä edusti The Damnedin New Rose, jonka Duff McKagan tulkitsi fanittamansa Smack-yhtyeen komeassa t-paidassa. Hyvin toimi myös Rosen toisen lempilapsen, AC/DC:n Whole Lotta Rosie, eikä lainkaan kehnompi ollut myöskään The Who -laina The Seeker.

Vähän turhankin pitkäksi jamitteluksi muuttunut Bob Dylanin Knockin’ on Heaven’s Door puolusti niin ikään paikkaansa keikkaa rytmittävänä elementtinä. Sen sijaan Soundgarden-hitti Black Hole Sun herätti varsin kaksijakoisia tuntemuksia. Sen soittaminen oli ilman muuta hieno ele Chris Cornellin muistolle, mutta Axl Rosen tulkinta biisistä jäi valitettavan kauaksi onnistuneesta.

Keikan loppupuolen ehdoton kohokohta oli monien hartaasti kaipaama November Rain, jonka Rose tulkitsi soittaen samalla lavan paraatipaikalle rahdattua flyygeliä. Hempeilyosaston toimivaan antiin kuului myös akustinen Patience, joka jätti selvästi varjoonsa Don’t Cryn.

Kun peräti kolmetuntiseksi venyneen setin grande finaleksi oli säästetty vielä ilotulitusten tahdittama Paradise City, ilta sai todellakin arvoisensa päätöksen. Soiton loputtua Slash kävi vielä kävelemässä käsillään lavalla, ja Hämeenlinnan yöhön yleisö poistui Chris Cornellin You Know My Name -hitin soidessa nauhalta.

Koska Guns N’ Rosesin kuuntelu on jäänyt todella vähiin sitten ala-astevuosien, sen biisien monivivahteisuus ja kerroksellisuus sekä muusikoiden taitavuus olivat päässeet unohtumaan. Niin levyillä kuin livenäkin tunnelmat vaihtelevat jopa yksittäisten kappaleiden sisällä raskaasta räyhäyksestä melodiseen hempeilyyn ilman, että siirtymät kuulostaisivat lainkaan teennäisiltä. Juuri tämä tekee GNR:stä genrensä ykkösnimen maailmassa.

Kun Axlin ja Slashin sotakirveetkin on nyt ainakin toistaiseksi haudattu, kai tässä joku herkkäuskoisempi voisi haaveilla näkevänsä vielä jonain päivänä myös Izzy Stradlinin ja Steven Adlerin samoilla areenoilla muun vanhan GNR-kokoonpanon kanssa. Sen verran skeptikkoa minusta kuitenkin vielä löytyy, että sitä päivää tuskin koetaan. Mutta toivottavasti olen jälleen kerran väärässä – ja sillä keikalla myös järjestelyt toimivat.

Guns N' Roses, Hämeenlinna, Finland, 1.7.2017. Photo: Olli Koikkalainen

Guns N’ Roses Hämeenlinnassa 1.7.2017:

1. It’s So Easy
2. Mr. Brownstone
3. Chinese Democracy
4. Welcome to the Jungle
5. Double Talkin’ Jive
6. Better
7. Estranged
8. Live and Let Die
9. Rocket Queen
10. You Could Be Mine
11. New Rose
12. This I Love
13. Civil War
14. Yesterdays
15. Coma
(Slashin sooloilut, sis. mm. Speak Softly Love)
16. Sweet Child O’ Mine
17. Out Ta Get Me
18. Wish You Were Here
19. November Rain
20. Black Hole Sun
21. Knockin’ on Heaven’s Door
22. Nightrain
————–
23. Don’t Cry
24. Whole Lotta Rosie
25. Patience
26. The Seeker
27. Paradise City

 

Teksti ja kuvat, Olli Koikkalainen