Gallows : Gallows – Englanninbulldogin hampaat persauksessasi

gallows_1209_275

(Venn Records/ Pias Records 2012)

Watfordin nyrkkirauta, tanakan päättäväisesti rokkaava hard core-timantti Gallows voi nyt hyvin ja hengittää vapautuneesti. Seitsemän vuoden aika on opettanut itsepintaisille brittipunkeille niin bändielämän ylä- kuin alamäetkin.

Ensimmäisen levynsä Orchestra Of Wolvesin (2006) myötä yhtyeen nimi levisi jenkeissä pääasiassa Warner-levy-yhtiön punk-haaran, Epitaph-yhtiön kanssa solmitun levytysdiilin ja yhtyeen bookkaamisen myötä HC-/punk-/metalcore-yhtyeiden massiiviselle Vans Warped -kimpparundille.

Toisen albuminsa, Grey Britainin (2009) myötä yhtye oli vielä näissä asetelmissa hyvässä nousukiidossa. Vankan suosion Britanniassakin vuosien varrella saavuttanut yhtye soitti lukuisia merkittäviä keikkoja Download-, Soundwave- ja Sonisphere- festivaaleja myöden. Kuitenkin loppuvuodesta 2010 yhtyeen putoaminen pois Warner/Epitaphilta aloitti yhtyeen leirissä tietynlaisen domino-efektialamäen, minkä kulminaatiopisteeksi osoittautui lopulta yhtyeen laulajan, Frank Carterin eroaminen yhtyeestä kesällä 2011. Syynä eroon oli hänen ja muun bändin väliset musiikilliset erimielisyydet.

Gallows ei kuitenkaan lannistunut vastoinkäymisistään, vaan jo kuukausi Carterin eroamisesta yhtyeen keulille löytyi aiemmin Alexisonfire-yhtyeen kitaristina kunnostautunut, jopa edeltäjäänsä tymäkkä-äänisempi huutaja Wade MacNeil. Uudella kokoonpanolla yhtye julkaisi viime vuoden lopulla rankan ja elinvoimaisen Death Is Birth-EP:n. Alkuvuodesta Gallows perusti oman levy-merkin, Venn Recordsin, minkä kautta se vastedes julkaisee itse omaa musiikkiaan.

Yhtyeen omaa nimeä kantavalla kolmannella albumilla löytyy tasapainoisuus maanisuuden, aggressiivisuuden, kiihkeyden ja herkkyyden välillä. Yhtyeen juuret ovat tiukasti vanhan liiton rokkaavan hardcoren maaperässä, vaikka selkeän metalcore-kuorrutteinen bändi Gallows modernisuudessaan onkin. Vertailu esimerkiksi The Rutsiin, Minor Threatiin, Black Flagiin, Zekeen, Convergeen kuin myös Danko Jonesiin tai Turbonegroonkin lienee musiikillisten samankaltaisuuksien puolesta perusteltua. Löytyypä yhtyeen soundista selkeitä musiikillisia viitteitä Paul Di`Annon aikaiseen punkimpaan Iron Maideniinkin.

Avaus Victim Culture näyttää heti alkuun, mistä on kyse. Last June ei jää paljoakaan tätä huonommaksi vedoksi. Videobiisi Outsider Artin kertosäkeessä yhtye näyttää kyntensä Turbonegron Happy Tom-Euroboy-akselista muistuttavalla “Our Lives Collide-woooooh!”- huudatuksessa. Kiivas Vapid Adolecent Blues tarttuvine kertosäkeineen toimii puolestaan kuin räjähdyspalon häkä ylimmän kerroksen yksiöön loukkuun jääneen, rollaattorilla kulkevan sotaveteraanin keuhkorakkuloissa.

Sirkusmusiikkimaisuuteen viittaavaa epäsointumurjomista sisältävä Austere puolestaan rynnii päälle kuin höyryveturi härkävaunuineen. Depravers tekee vaikutuksen hienon utuisella, Zekestä muistuttavalla kertosäkeellään, mikä tuo mielekästä vivahdetta kertosäosastolla aavistuksen standardimaiseen punk-kuorohuhuiluun.

Melankolisuutta ja raskasmetallisuutta sekoitteleva Nations – Never Enough koukuttaa eteerisellä C-osallaan. Albumin ehdoton helmi on albumin päättävä, jykevä, metallinen keesipäähuudatus Cross of Lorraine, mikä saa  toiston kautta aikaan jopa eeppisiä piirteitä. Levylle mahtuu kuitenkin pienenä miinuksena myös pari tyhjänpäiväisempääkin vetoa; Everybody Loves You (When You`re dead), Odessa ja Cult of Mary.

Gallows-albumi on tiiviissä 32 minuutin mitassaan moderneihin punk-albumeihin verrattuna poikkeuksellinen ja erityisen mielenkiintoinen siinä mielessä, että sen tylyt ja energiset runttapunkbiisit sisältävät paljon hitaasti avautuvia riffikoukkuja, mitkä standardiydinpunkkiin verrattuna vaativat ja edellyttävätkin useita kuuntelukertoja. Albumin sanoitukset sisältävät pääpiirteittäin näkökulmia, toteamuksia ja selviytymistarinoita rankemman puolen kautta eletystä, nuoren aikuisen elämästä.

Gallows-albumin soundit ovat paitsi erittäin onnistuneet ja potkivat, myös omaperäiset, mistä merkillepantavinta onkin, että tiukasti ja intensiivisesti soitettu rytmipohja toimii elastisesti, hyvinkin harkitusti, minimiinsä jätetyn kielisoitinten särön käytön myötä.

Kaikin puolin Gallowsin nimikkoalbumi on vuoden mielenkiintoisimpia raskaspunk-levyjä. Albumi on huoliteltu, brittiläisyyttä henkivä levy kaikessa teeskentelemättömyydessään. Siitä tihkuu ammattitaitoisen yhtyeen sydänveri ja rankka rakkaus.

4/5

Muuta aiheeseen liittyvää

Kommentit

kommenttia

Powered by Facebook Comments