Fródi & The Pink Slips: The Mouse – Viiden tähden rock-eepos

(TUTL, 2012)

Färsaarilta kotoisin oleva Fródi tuli allekirjoittaneelle tutuksi, kun omintakeista rokkiaan esittävä mies julkaisi debyyttisoolonsa kolme vuotta sitten. Vuonna 2010 herra aloitti yhteistyön niin ikään Färsaarilta kotoisin olevan The Pink Slips -yhtyeen kanssa ja Fródi & The Pink Slips pyöräytti ensimmäisen pikkukiekkonsa ulos vielä samana vuonna.

The Mouse on voimansa yhdistäneiden färsaarelaisten ensimmäinen pitkäsoitto ja uusi alku ei voisi olla paljoakaan tätä väkevämpi. Fródin sooloalbumilla äänessä olivat usein pelkästään mies ja kitara, mutta uuden bändin kitaravetoinen soundi on rouhea, väkevä sekä rosoinen. Albumin kymmenen raitaa muodostavat löyhän tarinakokonaisuuden, jossa hiiri on nähtävästi symboli ihmisestä, ja erityisesti hänen heikosta ja arasta sisimmästä. Hiiri joutuu elämän labyrinteissä etsimään tarkoitustaan ja hän voi vapautua vain vapauttamalla oman sisimpänsä, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.

Avauksena kuultava The Mouse luonnostelee nopeasti kuvan harmaasta maailmasta, jossa hiiri juoksee näennäisen tarkoituksettomasti arjen paineiden alla muistamatta enää itsekään kaikkia syitä jatkuvaan kiireeseensä. Joidenkin hiirien kiireet loppuvat äkilliseen pysähdykseen, kun peli on lopussa ja suuri hiljaisuus koittaa. Toiset taas riutuvat koloissaan onnettomina kuka mistäkin syystä, yhteistä kaikille on harmaus.

Fródin lyriikat ovat taipuvaisia synkkyyteen, kun taas niiden vastavoimana toimivat sävellykset ovat hetkittäin erittäin kiukkuisia ja ärtyneitä. Nämä vahvat tunteet on valjastettu luomisvoimiksi ja lopputulos on parhaimmillaan aivan kuin nuoruutensa Deus olisi kohdannut elinvoimaisen Radioheadin. Ilmassa on myös Sueden ensimmäisiltä kiekoilta tuttua melankoliaa, joka saa kunnon kitaranrunttauksesta vain entistä enemmän voimaa.

One Who Once Was on alkupuolen vahvin raita ja sen rähinässä voi tuntea kaikkien turhautumien summan, kun hiiremme käy läpi tunteiden välitilinpäätöstä. A Lonesome Moon Traveller haastaa puolestaan vielä suoremmin riitaa baarissa, kun oma sydänkäpynen on päätynyt toisen hepun kainaloon. DJ:kin soittaa pelkkää teknoa, joten väkivallan voi suorastaan haistaa ilmassa, kuten roisi kitarasiivu hyppii seinille.

Albumilla on kuitenkin myös kauniimpi puolensa, josta löytyy ratkaisu hiiren ongelmiin. Instrumentaaliraita Mousetrap leijailee kattojen yllä ja vaikka biisissä on raskaskin osuus, on yleisfiilis positiivinen ja toiveikas. Elon harvoja kauniimpia hetkiä heijastelee myös sinkkubiisi Diamond in the Rough, jonka heleässä kitaroinnissa voi tuntea rahdun auringon lämpöä, joka saavuttaa kaukaisimmankin betonilähiön. Samaa voimaa hehkuu päätösraita Exit Mouse, joka samalla sulkee koko tarinan positiivisissa tunnelmissa.

En yleensä innostu teema-albumeista, sillä usein muoto tahtoo orjuuttaa palasia liikaa, mutta The Mouse muodostaa iloisen poikkeuksen säännöistä. Albumi on soundillisesti ja teknisesti ensiluokkainen, ja kun biisitkin toimivat mainiosti vielä kokonaisuudesta irrotettuina, niin täysi pistepotti on ainoa vaihtoehto. Tämä on kiistatta yksi vuoden parhaista rock-levyistä, jonka soisi saavan enemmän huomiota.

5/5