Florence + the Machine: Ceremonials (2011) – Tukehtuu kunnianhimoonsa

Florence + the Machine: Ceremonials
(Universal Island Records 2011)

Britit kohisevat mistä tahansa, mutta toisinaan suitsutus osuu myös oikeaan osoitteeseen. Näin kävi toissa vuonna, kun Lungs-debyyttinsä julkaissut Florence and the Machine nousi rytinällä parrasvaloihin. Villeimmissä vertailuissa jopa Kate Bushin manttelinperijäksi kaavailtu Florence Welshin johtama ryhmä nähtiin myös Suomessa, eikä riehakas Ruisrock-keikka suinkaan vähentänyt odotuksia kakkoslevyä kohtaan.

Ceremonials esittelee astetta vakavamman yhtyeen. Sen ydin on yhä 80-luvun teatraalisessa (taide)popissa, mutta painopiste on siirtynyt hulluttelusta likemmäksi ryppyotsaisuutta. Siinä missä esikoislevy vietteli vaivattomilla melodioillaan, kuulostaa Ceremonials väkinäiseltä ja muotoonsa pakotetulta. Laulut kurkottavat kohti taivasta, ja Welshin joka ikinen äännähdys huokuu tunnetta – albumi suorastaan tukehtuu kunnianhimoonsa.

Jo levyn avausraita tekee eroa debyyttiin. Siinä missä Dog Days Are Over heitti suoraan vitosvaihteelle, ja bändi antoi itselleen luvan irrotella, käynnistyy Only If for a Night kovin varovasti. Äänestä ei voi erehtyä, samoin rytmissä on jotain todella tuttua, mutta jokin ei toimi. Kappaleessa riittää näköä ja kokoa, mutta viuluineen kaikkineen lopputulos on vain ontto ja turpea.

Sama ongelma pätee läpi albumin. Sinkkuna julkaistu What the Water Gave Me yltyy vieläkin suureellisemmaksi. Onneksi kappaleella on myös ansionsa. Alun raukea rytmi ja melodia vievät aavalle valtamerelle, jonka aallot käyvät yhä korkeammiksi mitä lähemmäksi kliimaksia kappale etenee.

Valitettavasti syvissä vesissä uiva albumi ei keinuta kuulijaa kuin nimeksi. Kappaleet on koottu kovin samankaltaisista aineksista, mikä syö albumimitassa eittämättä niiden tehoa. Osin tästä johtuen levy tuntuu olevan puolillaan täyteraitoja; vai mitä pitäisi sanoa esimerkiksi Seven Devilsistä?

Olen aina ollut paatoksellisen musiikin ystävä. Mahtipontisuuden kääntöpuolena on ainainen korniuden vaara, mutta sen karikon Ceremonials välttää kevyesti. Itse asiassa yhtye tekee kaarroksen turhankin kaukaa. Kaikessa taiteellisuudessaan albumi kuulostaa jopa laskelmoidulta. Ripaus ihmisyyttä ja tervettä riskinottoa olisi tehnyt sille terää.

Juuri kun usko alkaa lopullisesti horjua, osoittaa albumi heräämisen merkkejä. No Light, No Light kierrättää tuttuja tehokeinoja, mutta tekee sen onnistuneesti. Täsmälleen samaa voi sanoa myös Spectrumista. Päätösraita Leave My Body kurkottaa korkealle, ja vaikkei napakympistä voi puhua, jättää se albumista kohtalaisen jälkimaun.

Ceremonialsia voi kehua ja moittia lähes samoilla sanoilla: se on suuri, kunnianhimoinen ja liikaa molempia. Hetkittäin albumilla on kuultavissa se sama ryhmä, joka kaksi vuotta sitten löi ällikällä. Jotain on silti pahasti pielessä, kun suureellisen levyn päätteeksi ei tunne juuri mitään.

2/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista