Festarikesän viimeisiä viedään: Ankkarockin lauantai

Korso, Vantaa, 14.8.2010

Aloitimme tämän vuotisen Ankkafestaroinnin jenkkiläisellä All Time Low:lla. Bändi ei levyllä ole itseäni onnistunut vakuuttamaan, eikä se valitettavasti sitä tehnyt nyt livenäkään. All Time Low on aika peruskauraa, söpöjä poikia soittamassa poprokkia. Omaan makuuni biisit ovat liian popahtavia ja meno keikalla oli melko yksitoikkoinen. Toinen toistaan samankaltaisempia biisejä, ennalta-arvattavia välispiikkejä ja muutenkin laimea meno. Eturivien teinitytöt olivat tietysti kanssani asiasta eri mieltä, ainakin kiljunnasta päätelle, mutta tällä kertaa bändin karisma ei onnistunut tavoittamaan ainakaan meitä vähän taaempana seisoneita. Tätä ei kauaa jaksanut kuunnella, etenkään kun Puistolavalla oli juuri aloittanut kotimainen Stamina.

Kuva: Nelly Tatti

Kiiruhdimme siis tosiaan aika vikkelään puistolavalle, missä Stamina heitti kesän viimeisen festarikeikkansa. Tällä puolella festarialuetta meno olikin aivan erilainen, kaikenkarvaiset fanit kuuntelivat innoissaan tuttuja Stamina biisejä. Keikan aikainen ajankohta kyllä vähän harmitti, Staminan kaltaiset bändit kun toimivat niin paljon paremmin siinä vaiheessa kun ilta jo alkaa pimetä. Ajankohdasta huolimatta keikka oli loistava, ainoa mikä jäi harmittamaan oli loistavan Viisi Laukausta Päähän -biisin missaaminen, jos olisimme tienneet, että Stamina aloittaa tällä vedolla olisi All Time Low kyllä skipattu kokonaan…

Staminan jälkeen kipuaminen takaisin ylös PMMP:n takia ei innostanut ja jäimme alas odottamaan Danko Jonesin keikkaa. Danko vakuutti aikanaan allekirjoittaneen pari vuotta sitten Provinssissa, ja oli jo aikakin nähdä tämä pumppu uudestaan livenä. Kova oli livekunto tälläkin kertaa, Danko pullisteli lavalla tutuksi tulleella tyylillään ja runsaslukuinen yleisö jammaili etenkin radiosta tuttujen biisien, kuten White Cadillacin tahtiin antaumuksella.

Tämän jälkeen kuuntelimme hetken Amy McDonaldia, joka valloitti äänellään ja olemuksellaan. Parin kappaleen jälkeen naisen biisit harmi kyllä alkoivat kuulostaa sen verran samankaltaisilta, että siirryimme suosiolla lavan vierestä ruokakojujen puolelle.

Kuva: Nelly Tatti

Kuva: Nelly Tatti

Don Huonot oli selkeästi monelle lauantain kohokohta; sen verran paljon lössiä oli bändi Korsolavan eteen onnistunut vetämään. Itseäni kiinnosti enemmän lähes samaan aikaan soittanut Apocalyptica, mutta päätin kuitenkin kuunnella Donkkareilta pari biisiä; olihan k

yseessä kuitenkin legendaarisen bändin toistaiseksi viimeinen keikka. Bändin jäsenet juhlistivat keikkaa verhoutumalla tyylikkäästi mustavalkoiseen bodypaintiin, mikä herätti hilpeyttä ainakin minua ympäröineissä yleisön jäsenissä.

Donkkarit soittivat loistavasti, mutta tästä huolimatta päätin siirtyä taas Puistolavalle kuuntelemaan Apocalypticaa. Hyvä päätös, tämä keikka oli nimittäin mielestäni kiistatta lauantain paras. Pelkkä sellon soittoakin oli makea kuunnella, mutta tajuntani räjähti lopullisesti Tipe Johnsonin astellessa lavalle laulamaan. Uusi sinkku End Of Me ja etenkin I’m Not Jesus kuulostivat mielettömiltä. Näiden jälkeen bändi rauhoittui vetämään pari akustista vetoa, jotka innostivat yleisön aplodeeraamaan oikein kunnolla. Ilta oli tässä vaiheessa hämärtynyt jo kunnolla, ja nyt on pakko antaa propsit keikan valomiehelle, lava oli etenkin akustisten biisien aikana upean näköinen. Akustisien biisien jälkeen Last Hope biisi sai taas yleisön nyrkit heilumaan. Täydellisempää lopetusta ensimmäiselle päivälle ei olisi voinut toivoakaan: hämärtyvä ilta, upeaa musiikkia ja uskomaton tunnelma.