Famyne : II – The Ground Below – “Modernia vaihtoehtodoomia runsailla mausteilla”

(Svart Records 2022)

Brittein saarilta eivät uuden polven Black Sabbath, Pentagram ja Black Widow -viitteiset doom- ja stoner rockia vaihtoehtoiseen musiikkiin yhdistelevät yhtyeet tunnu ehtyvän. Ainakin kotimainen Svart Records -levy-yhtiö on pitänyt hyvää huolta siitä, että niiden musiikki pääsee ihmisten ulottuville laajemaltikin. Viimeisimpiin tulokkaisiin kuuluu Englannin Canterburysta tuleva Famyne. Vuonna 2014 perustetun ja vuonna 2018 yhtyeen omaa nimeä kantaneen debyyttialbuminsa julkaisseen yhtyeen toinen albumi “II – The Solid Ground” julkaistiin toukokuussa. Kentiläisviisikon yleissoundi on tasapainoisen raskas, jäntevä ja harkitun polveileva.

Kitaristikaksikon Martin Emmons ‐ Tom Ross rytmiriffikirnuaminen elää hyvin pienien vibratoina ja bendaten soitettujen voimasointujen kautta ja toisaalta herkiä, minimalistisia melodiakudelmia viljellen. Rumpali Michael Ross:n ja basisti Chris Traversin muodostama rytmiryhmä ei tuki äänimaisemaa ylisoittamisella, mikä on biisien hengittävyyden kannalta tärkeä seikka. Famyne lähestyy perinteisen, synkeän jytän hautuumaita perinnetietoisin mutta tuorein, ennakkoluulottomin ja pelottomin ottein.

Avausraita “Defeated” kuplii ja soljuu murskaavien, vienojen terssiharmonioiden kuorrutetun jyräkitaroinnin ansiosta. Alussa haastavan albumin kappaleiden kuuntelemisesta tekee vokalisti Tom Vanen pääosin vastoin ja poikkiteloin riffikiertojen melodisia linjoja laulaminen. Ajan myötä laulutyyliin alkaa tottua, mutta paikkapaikoin ei voi välttyä lievältä tekotaiteellisuuden vaikutelmalta. Useimmiten pääsoinnun sijaan harmonisesti soinnun myötäisesti tai ristiin kulkevien Vanen laululinjojen hakemisesta tulee vahva assosiaatio Thom Yorken ja Ian Andersonin laulumelodioiden käyttöön. Eikä se suinkaan synny vähiten syystä, että herrojen ohkaiset tenoriäänet muistuttavat soundipoliittisesti vahvasti toisiaan.

Videosingle “Solid Earth” kuuluu albumin kappaleiden selkeäpiirteisimpään ja mieleenjäävimpään osastoon. Perinteistä raskassoutuista blues-pitoista voimariffittelyä rikkoo kappaleen lopussa päärooliin tuleva modernimpi groove metal -osio, jossa tuplabassarit lätkyttävät ja thrashmaisesti dempatut kitarat tulittavat täsmäsointuja, ja rankkuuskerroin kasvaa. Famyne pistää puolestaan “Gone” -biisissä ryömitysvaihteen päälle, säröt vähemmälle ja sukeltaa hämyisään post-grungen päätyyn onnistuen kahmimaan altaan pohjasta ilmaisuunsa miellyttävästi värisyttäviä vaikutteita aina Soundgardenista, Stone Temple Pilotsista kuin kitaravallin hivuttautuessa sisään myös Silverchairista.

Albumin kiistattomaksi ja tyylikkäimmäksi kiintokohdaksi nousee genrerajat kerralla rikkova, yli 8-minuuttinen “A Submarine”. P.J. Harveyn suloisuudesta muistuttavalla neo-folkahtavalla shorgaze-orientoituneella, nätisti keinuvalla pehmorockilla käynnistyvä kolossi johdattaa kuulijan purppuran värisen aallokon läpi Anatheman staattisen rauhallisella keveydellä. Loppuosion alati voimistuviin tyrskyihin Famyne johdattaa lyömällä päälle tyylitellyn ja omaan konseptiinsa sävykkäästi sopivan äänikuvan, jossa Radioheadin tyyppinen mahtipontinen suoraviivaisuus kohtaa Musen stadionluokan soitannollisen paisuttelun.Famyne palaa runttaprogen pariin albumin vaikeimmin sisään päästävällä, vahvasti ääripäästä toiseen varioivalla mutta melodisesti varsin mitäänsanomattomalla Opethia apinoivalla sillisalaatilla, “Babylon”.

Albumin harmittavin takaisku tapahtuu kouraisevan kaihoisien goottimetallimelodioiden varassa tunnelmaa nostattavan “Once Moren” kohdalla. Doom metallin sääntöoppikirjan mukaan amatöörivirheistä pahin on sovittaa tunnetasolla murheenmurtavuutta kuvastavan soitinvallin päälle korostetun hitaan doom-rytmityksen sijasta puolet nopeampi, laiskasti pököttäen AOR-tyyppisesti rockaava peruskomppi. Oikein suututti moinen tyylimoka muutoin tyylitajuiselta yhtyeeltä.

Paljon pelastaa seuraavana kuultava, ug-hittipotentiaalia omaava “The Ai”, joka groovaa vehreän raikkaasti jossain Green Lungin, Jethro Tullin ja Uriah Heepin välimaastossa. Bonuksena upea kertosäe nostaa kappaleen albumin parhaimmistoon.

Albumin päättävä “For My Sins” on tukevasti groovaavan stoner-bassoriffin varaan perustuksensa asettava, koko biisin mitalta yhä voimakkaammin kuulijan tajuntaan aaltoileva, vaivihkaa kasvava teos. Eteerisyytensä ansiosta se onnistuu päättämään albumin varsin maukkaalla tavalla.

Famyne kuuluu siihen koulukuntaan, jossa jo periaatteen tasolla enemmän rönsyä sisältävä biisi on parempi lopputulos, ja kokonaisuuden punainen lanka löytyy, jos se ylipäätään muistetaan lähtökohtaisesti virittää pitämään kokonaisuutta kasassa. Vaikka yhtyeeltä löytyykin pakistaan taitoa, tyyliä ja huikeanlaista visionäärisyyttä, hakee se vielä malttia ja kypsempää näkemystä ollakseen aivan priima-tavaraa. Mestarillisuutta tavoitteleva, uudella tavalla kokeellinen palapeli hakee vielä keskeisiä paloja onnistuakseen kiitettävällä tavalla.

3/5